Lihasmuisti

Aamuyöllä paluu rapujuhlista Suomenlinnan lautalla. Viileä tuuli, kulta sylissä. Ohiajavan proomun valot moninkertaistuvat peilityynessä mustuudessa - kuin matkaa taitettaisiin tyhjyydessä väreilevillä valopilareilla.
Hilpistynyt trumpetisti aloittaa jamit. Hetken ajaksi koko kansi täyttyy tanssivista ihmisistä. Alakabinetista kiiruhdetaan paikalle - mitä täällä tapahtuu? - kiipeämme penkille taputtamaan käsiämme ja pyörähtelemään. Penkki on kapea ja kaide matala. Otan tyttöäni kädestä jotten putoaisi mereen!

Kiitos Helsinki, kiitos Juhlaviikot. Kiitos Italia. On kuin olisin saanut muistini takaisin. Olen sittenkin se tyttö, joka haluaa käydä teatterissa, lukea runoutta, soittaa mandoliinilla renessanssilauluja, juoda portviiniä, syödä mansikoita, lähteä yön selkään lohduttamaan ystävää, liikuttua kyyneliin jonglööristä, tehdä Photoshop-uhreistaan Medici-prinsessoja ja polttaa pitkiä savukkeita joihin ei oikeastaan olisi varaa. Humalluttavaa, oikukasta, sekopäistä, ihanaa!
Aloin heti kodistaa varastoani. Voisin aloittaa itämaisen tanssin. Tarina poikineen odottaa paperille pääsyä. Näin unen, josta muistan melkein puolet! Eikä kukaan tunnu opettavan Viola d'amoren soittoa. Musiikkia kyllä löytyy. Latasin kaiken.

Olisi kauhean helppo antaa periksi rutiinille, jopa nyt - helpompaa kuin koskaan. Mennä töihin. Mennä kouluun. Mennä baariin. Mennä kotiin. Oravanpyörä on lihasmuistissa. Samoin tapa olla tunnistamatta matkalle sattuvia ihmeitä. Kyky olla innostumatta - onko pimeys todella vain valon, tylsistyminen inostuksen puutetta? Molemmat ovat kuin eläviä, täyteläisiä organismeja, niin hyvin ne täyttävät tilansa - samettisina, viettelevinä - - -

- Fie, fie, foe! -

Vain liike luo liikettä.
Tuntemiselle tulee ahneeksi.
(Onneksi.)

"Sine Sole Sileo"

...ja pantti?...

Neljà ruutua tikattu

Cremona on pieni paikka ja jokaisen hotellin hintaluokka on mitoitettu sen mukaan, ettà asiakkailla on varaa ostaa itselleen stradivarius.
En làhtenyt Cremonaan. Tein jotakin fataalia ja harkitsematonta.
Hyppàsin Firenzen junaan.
Virhe.

Toki tààllà on ihaniakin ihmisià. Kaikki kolme tapaamani paikallista vanhusta ovat olleet oikein sympaattisia.
Ensimmàinen pàivà meni porttikàytàvià ja pikkukujia juostessa majoituksen peràssà. Matkallani tòrmàsin kissaan joka palasi lopulta omistajalleen. Portaikko oli hàmàrà ja kostea. "Lauretta, vanhuus on pahinta mità minulle on koskaan tapahtunut..." Ryppyinen kàsi taputtaa poskeani. "Mene, Lauretta, mene."
Turkkilaisten tyttòjen kanssa lauleskelin kadulla - olisi pitànyt ottaa viulu mukaan - ja olen tavannut ihmisià, vaihtanut kuulumisia... tahtoisin kuitenkin parempaa seuraa tai olla yksin. Vàsyttàà.
Minusta pidetààn kauheasti heti kun avaan suuni ja soperran murtunutta italiaani. Eikà ihme, se ei nimittàin ole tààllà kauhean yleistà. Ihan kuin olisi festareille tullut - ihmiset vaeltelevat samalla tavin laumoissa ympàriinsà ja rihkamakojujakin riittàà. En kohta kestà enàà. Varasin Uffizi-lipun ennakkoon ettei tarvitsisi jonottaa kolmea tuntia. Amerikkalaiset kàvelevàt ympàriinsà listojensa kanssa ("Yeah, NOw I've seen DAvid! What's NExt?") - rasti joka ruutuun, niin taivaspaikka on taattu! Things to do before you DIE just as much a simpleton as when you were born.
Niin... Voimaton raivo meni jo, nyt olen vain turta ja yritàn lòytàà ajat ja kadut off the beaten track. Yòllà on ihanaa, ei tarvitse vàistellà ihmisià ja tunnen oikeasti olevani kosketuksissa johonkin, mikà on minulle tàrkeàtà. Olen kaikesta huolimatta Firenzessà, vaikka se seikka on helppo unohtaa kun tulee lihavien amerikkalaisten murjomaksi kahden minuutin vàlein.

Tànààn olen menossa illastamaan Othellon kanssa. Saatte olla niin mustasukkaisia kun haluatte, menen silti. Voin kuvitella itseni Desdemonan kaltaiseksi jaloksi naiseksi. Viimeiset kunniallisuuden rippeet ja niin edelleen.

Noli me tangere

Kadulle pystytetty antikvariaattikoju teki olon kotoisaksi. Harmaahapsisen miehen kanssa rupatellessa ei murtunut kielikààn haittaa, kun aihe on molemmille rakas. Sain ensimmàisen kosketukseni siihen, mihin haluan kieltà joskus kàyttàà.

Muutoin Milano on tàhàn asti ollut lomaa parhaimmillaan - uudet tuoksut, maut, kuvat juuri sopivalla tahdilla (lue; "jumalattomalla ryminàllà") tàyttàvàt aistit ja suodattuvat toivottavasti joskus aivoihinkin asti. Nyt kyse on vielà suurelta osin impressioista; Kitaran kyljestà kasvaa harppu, Mozart istuutuu cembalon ààreen, kàvelykepistà paljastuu alttohuilu, iltakàvelyllà autetaan prostituoitua suoristamaan sukkanauhat, "Indocta manus noli me tangere", Verdin kuolinnaamioon on tarttunut oikeita partakarvoja (pakko ihailla kansaa joka ikuistaa supertàhtensà nàin konkreettisesti), Don Giovannin voi kertoa myòs oikukkailla silhuettikuvilla, "Madonna allattante" - Jeesus-lapsen kasvot ovat keskittyneessà mutrussa - toisessa maalauksessa saadaan neito kiinni, voi kuinka sopimatonta! Vanhat navigaatiovàlineet nàyttàvàt enemmàn alkemistisilta kuin tieteellisiltà vàlineiltà, taskukokoisiin aurinkokelloihin on kaiverrettu kaikki mahtuva tieto ja vàhàn lisàà - aikana ennen googlea auringon ja kuun vaiheet oli voitava kantaa mukana.
Ja entàpà muut pàivittàin kàytettàvàt esineet! Phuh! Eikò arkiesine - kuten nyt vaikka sakset - muutu pakostakin rituaalivàlineeksi kun se koristellaan jalokivillà ja suljetaan ensin kristalli - ja sitten nahkakoteloon? Jos olisin hovinainen ja minun pitàisi katkaista parsinlanka, lainaisin kamarineitoni saksia.

Mutta se museoista. ( Pinacoteca Ambrosiana, soitinmuseo, Museo Poldi Pezzoli ja Museo Teatrale alla Scala - koetan aina mennà pari tuntia ennen sulkemisaikaa etten unohdu ja jàtà syòmàttà. Joutenolo ei sovi vielà, vasta ensi viikolla - Firenzessà? Pulassa!) Hylàtyssà suurkaupungissa on oma tunnelmansa, joka sopii mità parhaimmin uupuneelle matkaajalle. Ei konsertteja tai iltarientoja - olen kyllà pari klubia ja baaria kàynyt katsastamassa... ehkà on hyvàkin, ettei mielenkiintoisia yksilòità nàkynyt. Tànààn puhuin ensimmàistà kertaa pariin pàivààn ihmisten kanssa ja nautin siità suunnattomasti! Mutta tekee kyllà hyvàà olla tàysin vapaa tyò- ja sosiaalisista pakotteista ja tehdà tismalleen, mità itseà huvittaa. Kirjoitan paljon, ja jonkinlainen yhteenveto matkasta on odotettavissa kun pààsen koneelle joka ei laske minuutteja.
Toki lorvailen paljon kahviloissa, kuten aina. Kahvi on hyvàà, ruoka on hyvàà, kaikki on hyvàà. Eilen sòin pannacottaa josta olisin myynyt sieluni. Petyin hiukan, kun hinnaksi ilmoitettiin vaivaiset kaksi euroa.

Miehistà ei ole ollut pahemmin haittaa - itse asiassa olen itse seuraillut yhtà tarjoilijaa tietàmàttàni. Useimmille naureskelen heti kàttelyssà; "Basta, basta, Don Giovannino!" tai jotain...
Huomenna toivottavasti Cremonaan Stradivarin tyòpajalle. Raportti seuraa. Sekava. Aika loppuu. Rakastan teità.

Profeetallinen pantti

Olemmeko mitä olemme parhaimmillamme - vai pahimmillamme? Voiko ihmiseen luottaa, jos tämä ei ole vuoteen uskonut tai välittänyt kuunnella puheitasi? Onko sinisilmäistä uskoa sanaan ilman toteutusta? Pitääkö sietää sitä, että on velvollisuus huolestua, muttei oikeutta auttaa? Saako toisen elämään puuttua edes niiltä osin kuin se koskee omaasi? Jos rakas ihminen on kuopassa eikä tee elettä noustakseen, pitääkö hänet jättää rauhaan? Kuinka paljon puuduttava seura tekee kaltaisekseen, kuinka paljon on kiinni itsestämme? Onko kyse kompetenssista, vai puuttuuko vain tahto kompetenssin saavuttamiseen? Entä jos joku on tyytyväinen ollessaan onneton? Teemmekö kaikki loppujen lopuksi juuri mitä tahdomme, vaikkemme sitä aina myöntäisikään? Onko millään valinnalla mitään merkitystä?

Olen käynyt tämän kierron jo läpi. Se johti takaisin itseensä. Takaisin itseensä. Takaisin itseensä. Opin kauhean paljon.
Vielä on yksi asiaa sisäistettävänä, se kaikkein vaikein:
Ainoa asia jolla ei ole MITÄÄN merkitystä on kierto joka johtaa takaisin itsensä.

Mutta valinta ei ole minun. Hassua - välinpitämättömyyttä en ole koskaan halunnut maailmaan lisätä, mutta nyt se vaikuttaa pakolliselta kuviolta. Kaikki muu on kokeiltu ja se tekee liian kipeää. Onnekseni voin kutsua sitä kasvukivuksi - en ikäni perusteella, vaan siksi että kasvan.

Ja siksipä... Ravattuaan tuhat kertaa ylös alas tikkaita kirja kainalossa ja puhuttuaan viittä kieltä (joukossa pari sellaistakin, jota ei oikeasti osaa) myyjätär huomaa hetkeksi seisahtuessaan palanneensa siihen hyvään arkeen - arkeen jossa jokainen hetki on oppimista ja innostumista varten. Arkeen, jonka voi huoletta katkaista hetkeksi. Vielä juostaan hullun lailla levittämään vernissaa tauluaspirantille, kirjoitetaan päivittäisrunoutta ja juostaan suutelemassa rakkaita ystäviä, tarkistamassa että kaikki on hyvin.

Nyt kaulassani roikkuu suojelusenkeli. Fear not. Profeetallinen pantti takaa paluuni. Mikael on sitäpaitsi kovempi jätkä kuin Saatana, se on nähty. Paradise Lost, Book VI.

Kaksitoista tuntia ja olen lentokentän aulassa - ja toivottavasti jo silloin lomalla enkä puhelimessa työasioissa... Ajattelin nukkua ensimmäisen viikon. Sitten voisin vaikka tarttua keskeneräiseksi jääneeseen projektiin. Sanoin haluavani. Sanasta miestä.

"Sillä mitä hyötyä on kourallisesta hiekkaa jollei se ole rannalla?"
-Sigrid (hätäinen suomennos, vielä pitäisi pakata...)