The Flaw in Paganism

Soin itselleni kaksi viikkoa uneliasta idylliä, jonka itsestäänselvät rakennusosat olivat sarjakuvat, elokuvat, suklaa ja suudelmat.

Luonnollisesti aloin pian pelätä, että auvoinen tila jatkuisi ikuisuuksiin. Että maailmani olisi vähentynyt sarjakuviin, elokuviin, suklaaseen ja suudelmiin, enkä tulisi koskaan tuntemaan muuta.

Hupsu sammakko! Maailma ei aina lopu huomenna.

Nyt aloitin uuden kampanjan, ikään kuin vastapainoksi.
Ajattelin nähkääs Pelastaa Jumalan.

Isä, silitä

Kun kylmä on vaikka kietoutuis peittoon
Kun uupuneen päivä uneen pääty ei
Poikaystävä vaikka sylissä nukkuu
Tiedän että odotan, mahdotonta kaipaan
En voi toivoa, en voi pyytää -

Isä, silitä
hiuksiani, valveilla oon
Isä, vierellä
valvothan, jos en unta saa
Isä, silitä
hiuksiani, valveilla oon

(säv. ja san. Jukka Vuolle)

Löysin kuluneen c-kasetin unohtuneiden muistojen laatikosta. Tuula Amberlan Pienet sanat, kuusivuotiaan rakkaimmat laulut. Nainen laulaa kasarmin varjosta ja muukalaisista äänellä, joka meni muodista Marlene Dietrichin mukana - siis ei koskaan. Kun tyttö taas katsoo silmiin, hän lunastaa lapsuudenoikeutensa ja lisää ohjelmistoonsa jotakin hiukan pornografista - mutta kaunista.

Kuinka nopeaan...! Kuuntelin samaa kasettia matkalla Säkylään viisitoista vuotta sitten. Viime sunnuntaina palatessamme lauloimme isän ja veljen kanssa kuorossa kuinka auto sammui maantienlaitaan keskelle korpisuoraa.

Tänään aamuyöllä vaarini kuoli nukkuessaan.

Silittäisin isää, mutta kaukana -

Carte blanche

Leikittyään Hostess Extraordinnairea boolimaljan ääressä vuoden juhlissa Lady Lupinesque kääriytyy onnellisena suureen hartiahuiviinsa (jossa tuntee olonsa viktoriaanisen tyttökirjan sankarittareksi) ja uppoaa Orionin hämärään. Corelli soi ja tenttikirja aloitetaan lopusta. Sammutetaan lamput ja sytytetään kynttilät.

Olen taas nähnyt unia. Tällä kertaa sain selville Hermes Trismegistoksen salaisten riittien kautta, että Aleksanteri Suuri kävi Pekingissä asti. Jotkut ajoivat junalla minun asemani ohi - kenties päättäen, että ystävyydestä voi välillä ottaa lomaa. Kannatan minäkin.

Vaikka kuinka tappelisi vastaan, se tapahtuu aina - kun yhtä elämänmurusta kehittää, toinen repsahtaa. Viivani alkaa saada eloa ja alan pikkuhiljaa hallita sitä varjostuksen kanssa samassa piirroksessa. Kuvankäsittely sujuu puolta nopeammin ja paremmin, ja väreissä olen jo aika haka. Piirrosten kautta on kehittynyt myös taju dynamiikasta ja karaktääreistä eivätkä tytöt ole koskaan olleet minun jäljiltäni vähemmän muovisia - tai kauniimpia.

Mitä olen antanut tästä kehityksestä? En sanoisi luovuttaneeni verbaalista kompetenssiani, mutta kirjallinen mielikuvitukseni ei toisaalta ole kehittynytkään. Kirjatentitkään eivät juuri rohkaise runoilemaan (vaikka rajoilla ollaan käyty, aina totuuden kustannuksella). Ehkä puhdistunkin. Valkoisesta paperista ei aina tarvitse ahdistua, tyhjää ei aina tarvitse täyttää.

Keväällä voisin taas versoa.
Jos kuitenkin vielä hetken niitä juuria...