Carte blanche

Leikittyään Hostess Extraordinnairea boolimaljan ääressä vuoden juhlissa Lady Lupinesque kääriytyy onnellisena suureen hartiahuiviinsa (jossa tuntee olonsa viktoriaanisen tyttökirjan sankarittareksi) ja uppoaa Orionin hämärään. Corelli soi ja tenttikirja aloitetaan lopusta. Sammutetaan lamput ja sytytetään kynttilät.

Olen taas nähnyt unia. Tällä kertaa sain selville Hermes Trismegistoksen salaisten riittien kautta, että Aleksanteri Suuri kävi Pekingissä asti. Jotkut ajoivat junalla minun asemani ohi - kenties päättäen, että ystävyydestä voi välillä ottaa lomaa. Kannatan minäkin.

Vaikka kuinka tappelisi vastaan, se tapahtuu aina - kun yhtä elämänmurusta kehittää, toinen repsahtaa. Viivani alkaa saada eloa ja alan pikkuhiljaa hallita sitä varjostuksen kanssa samassa piirroksessa. Kuvankäsittely sujuu puolta nopeammin ja paremmin, ja väreissä olen jo aika haka. Piirrosten kautta on kehittynyt myös taju dynamiikasta ja karaktääreistä eivätkä tytöt ole koskaan olleet minun jäljiltäni vähemmän muovisia - tai kauniimpia.

Mitä olen antanut tästä kehityksestä? En sanoisi luovuttaneeni verbaalista kompetenssiani, mutta kirjallinen mielikuvitukseni ei toisaalta ole kehittynytkään. Kirjatentitkään eivät juuri rohkaise runoilemaan (vaikka rajoilla ollaan käyty, aina totuuden kustannuksella). Ehkä puhdistunkin. Valkoisesta paperista ei aina tarvitse ahdistua, tyhjää ei aina tarvitse täyttää.

Keväällä voisin taas versoa.
Jos kuitenkin vielä hetken niitä juuria...