Kuiskaajat

Nämä päivät, juuri nämä päivät! Kyynisyyden ja idealismin, maailmantuskan ja elämänuskon, ikävystymisen ja hillittömyyden rajassa aina toiseen taipuen mutta ei koskaan kaatuen! Kuin tyylipuhdas tangotaivutus.

Kävin tavallisessa ruokakaupassa ja näin riveittäin Harlekiineja, hyllyittäin mauttomia valmisruokia, metreittäin lehtiotsikoita joissa kerrottiin mitä telkkarissa tapahtui eilen. Ajattelin, ettei tämä voi olla todellista. Ihmiset eivät voi ostaa mitä heille ei tarjota, eikä heille tarjota mitä he eivät osta. Kuka siis on syyllinen latteuteen, tuottaja vai kuluttaja?

Samana iltana katsoin ympärilleni. Näin upeita ihmisiä, toteutuvia projekteja, monisärmäisiä ajatuksia, kaistapäisiä ideoita joiden välitön toteuttaminen ruokkii sitä hulluutta josta suuret ideat syntyvät. Mietin, ketä saan kiittää tästä? Toki mielenkiintoiset ihmiset elävät aina mielenkiintoisia aikoja. Ruokkiihan äly älyä, keskustelu keskustelua, liike liikettä. Niin kuin latteus ruokkii latteutta, typeryys typeryyttä, itsestäänselvyydet toisia.

Uskallan silti väittää että juuri tämä kausi on harvinaislaatuisen mielenkiintoinen. Nyt tuntuu siltä että yleisen idiotismin rakenteet on mahdollista valjastaa myös niiden käyttöön, joilla on muitakin ambitioita kuin raha, kuuluisuus tai mukava elämä. Kulttuurivallankumouksen muoto alkaa materialisoitua - itse asiassa kaikki menee ihan suunnitelman mukaan. "When the war is over / you can read the paper."

Se on paha aika jona viisas vaikenee. Turha kuitenkaan pitää kamalaa meteliä, sillä äänekkäimmät usein lahdataan ensimmäisenä...
Yksinkertaisten kailotuksen keskellä kuiskaus voi olla hämmästyttävän kantava. Siis kuiskatkaamme.

Heiluri

Elämänfilosofia koskettaa lähemmin kuin apokalyptiset visiot. Toiste kirjoitan asiaa, sadepäivinä täytyy aina pohtia elämän tarkoitusta.

Huomasin jälleen, kuinka nirso olenkaan! Ruokani, työni, luettavani, kuunneltavani, seurani ja ystävieni seuran, kaiken suhteen niin nirso että itsekin kauhistun. Siedän huonosti tyhjäkäyntiä, hengailua, kuulumisia, sisällötöntä tarinointia, tylsiä kirjoja, yhdentekeviä rallatuksia. Ja kun siedän, siedän syystä.
Olen myös kyltymätön. Haluan kaiken, mieluiten aika nopeasti. Ei kuitenkaan heti eikä helposti, koska ikävystyisin.

En pode omantunnontuskia ominaisuuksistani. Miksi en käyttäisi mahdollisuutta valita, kun olen sen ansainnut olemalla itse nirsoimpienkin valinta? Harvalla on rahkeita vaatia elämältä kaikkea. Kaiken saadakseen täytyy nimittäin myös antaa kaikki. Tulen kyllä saamaan tarpeeksi enkä aivan kaikkea haluaisikaan - vain parasta. Olenkin huolissani aivan toisesta syystä.

Liian usein se joka haluaa kaiken, ei saakaan mitään. Ei siksi ettei mitään annettaisi, vaan koska oma kärsivällisyys ei riitä vastaanottamiseen. Pelkään etten voi suoda minkään olla hyvin kuin pienimmän mahdollisen hetken. Pelkään etten kasvatakaan kykyä rakentaa suurta pienistä paloista vaan päädyn ravaamaan kynnykseltä toiselle. Pelkään että kuoletan kaiken juuri kun siitä voisi kasvaa jotakin. Pelkään että tuhahdan kun saan mitä ansaitsen.

Mallinnan mielelläni niin keskustelua, työtä, taidetta kuin rakkauttakin ajattelemalla heiluria - sen liike kattaa yleensä suunnilleen saman alan, vain kiintopiste vaihtuu. Kun tämä taas on siirtynyt tarpeeksi monta kertaa, on koko alakin uusi. Yleensä liike on pientä ja lähes tiedostamatonta, mutta aina silloin tällöin täytyy ottaa päättäväisesti kiintopisteestä kiinni ja kammeta se uuteen paikkaan. Tämä on taas niitä kausia. Onneksi tajusin asettaa itselleni deadlinen, muuten kampeamisesta ei tulisi loppua koskaan.

All Souls' Night...

...lähestyy. Kynttilänvalo hellii salamoiden kuluttamia verkkokalvoja. Sateen pehmentämä siniharmaa valo on armeliaan utuinen. Ihanaa.

"Tulkoon, tehköön kuka tekee ja kelle."
Tieto- ja taidetulvan keskellä on syvempi ymmärrys ja myötäeläminen harvinaista. Onko parempi tuntea yksi kirja hyvin kuin kaksikymmentä huonosti? Uskoisin niin omalta kohdaltani. Kukin päättäköön itse.
Käärmeen hetkessä ihastuin pitkästä aikaa teokseen, josta vielä kolmannella kuuntelukerralla löytyi hiuksianostattavia ulottuvuuksia ja raakoja tunnetiloja. Lisää tällaista, ajattelin. Sitten tuli kiire ja huuhtoi mennessään. Eikä yksinkertainen tajua, että tämä on käyty läpi ennenkin. Että jos jatkuvasti pitäisi kohta olla jossakin muualla, ei koskaan ole missään.
Pitääpä muistaa tehdä aikaa sille yksin tai yhdessä pohdiskelulle, jossa elämys muuttuu elämäksi, ohikiitävä ajatus osaksi minuutta.
En kuitenkaan halua kantaa huolta. Fatalisti en ole, mutta uskon asioihin, jotka tapahtuvat luonnostaan. Ne eivät ole välttämättömiä, mutta ne ovat yleensä hyviä.

Vastine edelliseen

Jälleen viikko takana, ja mikä on tulos? Olen ajellut päämäärättömästi ympyrää, laulanut painovoimasta, isäkomplekseista, keijuista, petoksista, vieraantuneisuudesta, takaovista, vähäpukeisuudesta ja näteistä pojista, tehnyt valoharjoituksia kynttilöillä ja kurpitsalyhdyllä, vastaanottanut puheluita, ostanut huikean määrän kankaita, ihaillut harmaata valoa, kirjoittanut sadun, ollut työhaastattelussa, saanut hakemani paikan, käynyt muotikoulutusta, musiikkikoulutusta, kuvakoulutusta, kirjallisuuskoulutusta, elämänkoulutusta ja kielikoulutusta, tehnyt kutsun muotinäytökseen, infonnut, istunut iltaa digivelhon, vaatesuunnittelijan, laiminlyötyjen kavereiden ja irtosuhteen kanssa, kuunnellut, kuunnellut, kuunnellut, tarkkaillut, neuvonut, oppinut ja ottanut opikseni… Olen kuin alusta jolle lastataan päivän tapahtumia, pikku kiistoja, elämyksiä, kysymyksiä, ideoita, maailmantuskaa. Vati jolla lepää Johannes Kastajan pää. Tyynen rauhallisena. Äpärä.
Kun Touhotus korvaa Sisällön ja Asia (niin, tai sen puute) Sanottavan… täytyy mennä teatteriin. Ja elokuviin. Katsoa Don Carlosta dvd:ltä. Kääntää Ovidiusta huonosti. Kirjoittaa laulu. Kirjamessujen aikaan olen enimmäkseen antikvariaatissa hengittämässä kotia, sallimus olkoon yistetty.

Tiedättekö, mitä oikeasti haluaisin tehdä? Kahmaista kouraani valkoista väriä ja levittää sitä kasvoihin, kaulalle, hiuksiin, korviin, rintoihin. Tuhrata silmät rasvapohjaisella mustalla, levittää punaa huuliini ja kovertaa kirkuvat tulipallot poskiini. Upottaa pääni muodottomaan kangashattuun ja piilottaa vartaloni valtaisiin laskoksiin. Myllynkivikaulus ahdistaisi ja hankaloittaisi pään polviin painamista. Sellaista en siis halua. Aina kun joku tulisi lähelle, katsoisin päin, nauraisin ja sanoisin "buu!".
Kun kuoriutuisin ulos vermeistäni, voisin taas olla se nainen joka kirjoittaa numeronsa huulipunalla kylpyhuoneen peiliin tai vaikka itkee sateisella pihalla.
Tuntuisi taas elämä. Nyt ei ehdi tunnustella, ja se näivettää. Ajattelen mielelläni itseäni luovana ihmisenä, enkä sellaisena kestä aikataulujen jatkuvaa kertaamista. Aivan kuin olisi... Typerystynyt.

Onneksi uusi viikko on aina vanhaa parempi. Kirjallisuustiedettä, latinaa, alternatiivikoulutusta, ompelua, kirjakauppaa, koe-esiintymistä ja Les Kunz Savoyssa! Sainhan sentään viime viikollakin kolme käyttökelpoista visiota. Kohti kulttuurivallankumousta!

Kissat

Luulin viettäneeni viikonlopun parhaalla mahdollisella tavalla – kirjan ääressä teekupin kanssa – mutta joudun ehkä perumaan kantani. Monta kuppia on aina parempi kuin yksi – etenkin, jos ohjelmassa on myös ruokailua – eikä paperi punastu, huolestu, vetoa, repeä naurusta tai sulje syliinsä. Vuorokauden aikana sohvalleni on käpertynyt viisi ihmistä - toisilla on itkettävää, toisilla riemastuttavaa, ajatusleikkejä, villejä suunnitelmia, pelkoa tulevasta ja itsestä, analyysejä hiottavaksi ja ongelmia ratkottavaksi.
Kuljen kuusi askelta sängyltä keittiöön ja tunnen itseni huijatuksi. Kuinka näin pieneen tilaan mahtuu näin monta tarinaa?

Kannatti täyttää jokainen neliö. Ihmiset puhuvat paremmin kun ei ole tilaa liikkua. Puolipilkku ja sulkumerkki.

Jollei vanhoille aikaansaannoksilleen voi pikkuisen tuhahdella, tietää että on "valmis" eli menetetty tapaus. Siksi vuodentakaisille aatteille ja ajatuksille voi näyttää palttoonsa selkämyksen silkoista vuorikangasta, se on vain tervettä. Suunnitelmat muuttuvat, mielet kääntyvät, Kohtalokin heittää noppaa Sattuman kanssa. Vaikeinta on arvottaa valintojaan ilman, että pelko tulevasta lamaannuttaa toiminnan.
Mutta alkaa yhä pahemmin tuntua siltä, ettei otsakosketuksesta pääse eroon. Dèsolée hei kaikki, mutta jos rakastaa muutamaa valioyksilöä, miksi koskaan haluaisi liikkua kenenkään muun seurassa muuten kuin vaihtelun vuoksi? Beats me too.

Jos olisin se mies joksi minun pitäisi kasvaman jollen olisi syntynyt naiseksi, nämä päivät olisivat juuri niitä joita muistelisin kaipauksella kahdeksankymmenvuotiaana maatessani halvaantuneena keittiön lattialla ja katsellessani kissojen lähestymistä. Jos minulla vielä silloin on läheisiä, pedot ehtinevät vain vähän järsiä varpaita.

Muotimutinat

Barokkia ja minimalismia, 60- ja 30-lukuja, sotkuista ja sileää, korsettia ja drapeerattua rättiä, pvc-prinsessaa, enkeliä, amatsonia, kokomustaa ja kirkkaita värejä... Kaikki on catwalkilla tällä kaudella. Kuten aina, muotiasiantuntemus perustuu kykyyn keksiä "ajan henkeä kuvastava" tarina ja tapa markkinoida sitä. Sitten istutaan ja toivotaan, että joku keksii hatusta repäistyn idean "ajan henkeä kuvastavaksi"... Jos tarina on kantava, se menestyy.

Täysin itsekkäistä syistä olin hitusen helpottunut nähdessäni HCF:n näytöksessä myös sen muovisen iltapuvun ja kokovalkoisia sarjakuvasankarittaria. On jotenkin helpompi perustella visiotaan muille. Jos uusromantiikan noste olisi loppunut juuri tänä syksynä, olisi hankalaa.

Muistatteko, kun puhuin torsoista ja mallinukeista? Torsot ovat niitä työteliäitä ja sympaattisia, mallinuket vähintäänkin epäilyttäviä jolleivät suorastaan kammottavia.
Löysin painajaisteni mallinuken Rue St. Deniseltä... See what I mean? Luulen, että raukka on obsessiivisesti ihastunut johonkin toimistotyöläiseen vastapäisestä rakennuksesta, niin tiukasti ja toiveikkaasti se sinne tuijottaa. Ja täysin leopardissa... kylmiä väreitä. Joko sen piti tulla takaisin? Kuka on se visionääri joka ensimmäisenä tekee ikiaikaisesta kuviosuosikista edes siedettävän näköisen asukokonaisuuden? Kenties se tulee olemaan uuden vuosituhannen harvoja todellisia tyyli-innovaatioita.

Ja nyt soittelemaan sirkuskouluihin...
Mainio viikko!

Takki / Don Giovanni

Edepol, Caesar! Cornerum favemos!

Joku sanoi sen jo. Ettei tarvitse itse vaivautua.

"Some praise at morning what they blame at night,
But always think the last opinion right."
(Pope; Essay on Criticism)

"I’ve been baking cakes for the Enemy,
I’ve been dying to find our the hard way
I’ve been taking friends to the alleyway
-Two down now, but who’s counting anyway?"
(Palmer; Mandy Goes to Med School)

"Sen takia viisas vaikenee tällaisina aikoina, sillä tämä on paha aika."
(Aam. 5:13)

Ei kannata kääntää takkia jos vuorin saumat on vinossa. Ja niin edelleen.

Olen viime aikoina viipyillyt vapaasti kultaiseissa nuoruusmuistoissa. Kansallisoopperan Don Giovanni on ohjattu juuri siihen rehellisesti vanhanaikaiseen, kanonisoituun tyyliin jota rakentelin päässäni yläastelaisena kuunnellessani teosta korvalappustereoista edesmenneessä Bulevardin Kahvisalongissa. Mutta jotain on vinossa:
Päähenkilö ei ole läheskään niin hurmaava lavalla kuin musiikissa! Individualismin ja elämänilon enigmaattinen soihdunkantaja näyttäytyy uudessa valossa – porvarillisena, keski-ikäistyvänä, narsistisena elostelijana. Mikä meni vikaan? Olenko kasvanut yli? Ei, etsin miekkosen IPodistani ja kuulen jälleen Vapauden sulosointuja! Miksi siis oopperasalissa toivon kiivaasti pian näkeväni moisen irstaan ukon kärsivän Helvetin tulessa?

Vaivasin kovasti päätäni. Toisen puoliajan lopulla kirkastui.
Eurooppalaisessa tarustossa Don Juanin legenda on sukua Faustille – kaksi tarinaa eriävät olennaisilta osiltaan vain päähenkilönsä suhteen. Don Juan on tunne vailla tietoa, Faust tieto vailla tunnetta. Faust, väsynyt intellektuelli kirjojensa keskellä, janoaa aistinautintoja ja todellisia tuntemuksia niin syvästi että vaihtaa niihin sielunsa. Tämä rehellinen, inhimillinen tarve – tuntea, ei ajatella! - lunastaa hahmon katsojan silmissä vaikka lopussa odottavatkin pakolliset helvetinlieskat.

Don Juanin vetovoima perustuu niin ikään vilpittömyydelle – hahmo on puhdasta energiaa ilman taka-ajatuksia. "Love is inherently free!" on hänen tunnuslauseensa, tämä hetki hänen ainoansa, tunne hänen ainoa ohjenuoransa, hänen kaikki tunteensa rehellisiä, vailla myrkkyä. Juuri tämä yksiulotteisuus luo myyttisen, kuolemattoman hahmon. Juan on egoismistaan ja hyväksikäyttäjän elkeistään huolimatta viaton, koska ei tiedosta aiheuttamaansa mielipahaa ja todella uskoo kaikkiin jakamiinsa rakkaudenvaloihin.

Ilman tätä puhdasta hyväntahtoisuutta Juan on todellakin vain porvarillinen irstailija ja ansaitsee tuomionsa myös katsojilta. Tirso de Molina ja Byron ymmärsivät että hahmo menettää ajattoman, legendaarisen luonteensa jos se alistetaan aikakautensa moraalikäsityksille ja latistetaan ylivertaiseksi naistenmieheksi ja pahantekijäksi. Moni muu kirjoittaja, Molière mukaanlukien, on käsitellyt hahmoa tavalla, joka ei tee sille oikeutta.
Myös Da Ponten libretto, vaikka muuten varsin näppärä onkin, on helppo tulkita tarinaksi hillittömästä libertiinistä joka itsetietoisesti virtsaa sääntöjen ja moraalin päälle. Teos on tässä mielessä ristiriidassa sekä legendan että itsensä kanssa: Mozartin musiikissa ei ole tietoakaan pahantahtoisuudesta, Don Giovannin musiikki on räiskyvää, elämänjanoista, dynaamista, veijarimaista – ei milloinkaan pälyilevää tai ilkeämielistä.
Jää ohjaajan ja nimiosan esittäjän vastuulle seurata joko tekstiä tai musiikkia.

"Udisti? Qualche bella dal vago
ahandonata. Poverina! Cerchiam di
consolare il suo tormento."

Jos huomautus on rehellinen, se on aseistariisuva. Jollei, se on limainen - keskinkertaista hakkailua. Kansallisoopperassa on nyt seurattu tekstiä ja tulos on kyllä toimiva muttei aivan aiheensa arvoinen. Kenties ensi kerralla…

Se lapsuuden sankareista tällä erää. Hyvä. Nyt tiedän, kuinka esitän Don Juania vaikuttamatta limaiselta hyväksikäyttäjältä. Ja nyt kun miettii… ehkä ei ole suurensuuri ihme, että minusta tuli tällainen. Näiden kaverien kanssa vietin herkät vuoteni. Seuraavaksi esittelyssä Saatana.

Pyh pah!

"Et quand quelque part reouvre une plaie jamais entendu...?"
"Nier et renier. Laisser tomber."
Silence.
"Je n’ose plus respirer."
"Alors ne respire plus. Ca me ne gêne pas."

Yhden haasteen olen lisännyt listalle. Tahdon jalostaa kykyäni olla valehtelematta. Viimeinen asia, jota tämä läpikotaisin tuotteistettu ja kyynistetty maailma kaipaa, on henkilökohtaista imagonluontia. Tuotetta voin myydä, itseäni en halua. Mikä sopii härälle, ei sovi Jupiterille.

Alors...
PYH l'orgueil,
PYH la froideur,
PAH les malconnues!
PYH la lâcheté,
PYH l'anxiété,
PAH le juste milieu!

Syksystä hurmaantuneena imeskelen aistinautintoja - Yleisistä Masennuspäivistä huolehtimatta. Lauluharrastukseni on ainakin hetkellisesti muuttunut lähes yksinomaan tekstianalyysiksi, viikonlopun mittainen Photoshop-kurssi täyttäää viikon tekniikanhiontakiintiön. Nyt on paras keittää omenahilloa (ensi kertaa Grand Marnierilla), kieritellä vallankumouksellisia kaalikääryleitä, kumota kanelisia drinkkejä, tupakoida sateensuojassa, hypistellä kankaita, muistella lukemiaan kirjoja, taivuttaa latinan verbejä, pitää hovia kiinalaisessa ravintolassa, polttaa kynttilöitä, kirjoittaa keyboard sauhuten, riimitellä, sovittaa, jammata...