Noli me tangere

Kadulle pystytetty antikvariaattikoju teki olon kotoisaksi. Harmaahapsisen miehen kanssa rupatellessa ei murtunut kielikààn haittaa, kun aihe on molemmille rakas. Sain ensimmàisen kosketukseni siihen, mihin haluan kieltà joskus kàyttàà.

Muutoin Milano on tàhàn asti ollut lomaa parhaimmillaan - uudet tuoksut, maut, kuvat juuri sopivalla tahdilla (lue; "jumalattomalla ryminàllà") tàyttàvàt aistit ja suodattuvat toivottavasti joskus aivoihinkin asti. Nyt kyse on vielà suurelta osin impressioista; Kitaran kyljestà kasvaa harppu, Mozart istuutuu cembalon ààreen, kàvelykepistà paljastuu alttohuilu, iltakàvelyllà autetaan prostituoitua suoristamaan sukkanauhat, "Indocta manus noli me tangere", Verdin kuolinnaamioon on tarttunut oikeita partakarvoja (pakko ihailla kansaa joka ikuistaa supertàhtensà nàin konkreettisesti), Don Giovannin voi kertoa myòs oikukkailla silhuettikuvilla, "Madonna allattante" - Jeesus-lapsen kasvot ovat keskittyneessà mutrussa - toisessa maalauksessa saadaan neito kiinni, voi kuinka sopimatonta! Vanhat navigaatiovàlineet nàyttàvàt enemmàn alkemistisilta kuin tieteellisiltà vàlineiltà, taskukokoisiin aurinkokelloihin on kaiverrettu kaikki mahtuva tieto ja vàhàn lisàà - aikana ennen googlea auringon ja kuun vaiheet oli voitava kantaa mukana.
Ja entàpà muut pàivittàin kàytettàvàt esineet! Phuh! Eikò arkiesine - kuten nyt vaikka sakset - muutu pakostakin rituaalivàlineeksi kun se koristellaan jalokivillà ja suljetaan ensin kristalli - ja sitten nahkakoteloon? Jos olisin hovinainen ja minun pitàisi katkaista parsinlanka, lainaisin kamarineitoni saksia.

Mutta se museoista. ( Pinacoteca Ambrosiana, soitinmuseo, Museo Poldi Pezzoli ja Museo Teatrale alla Scala - koetan aina mennà pari tuntia ennen sulkemisaikaa etten unohdu ja jàtà syòmàttà. Joutenolo ei sovi vielà, vasta ensi viikolla - Firenzessà? Pulassa!) Hylàtyssà suurkaupungissa on oma tunnelmansa, joka sopii mità parhaimmin uupuneelle matkaajalle. Ei konsertteja tai iltarientoja - olen kyllà pari klubia ja baaria kàynyt katsastamassa... ehkà on hyvàkin, ettei mielenkiintoisia yksilòità nàkynyt. Tànààn puhuin ensimmàistà kertaa pariin pàivààn ihmisten kanssa ja nautin siità suunnattomasti! Mutta tekee kyllà hyvàà olla tàysin vapaa tyò- ja sosiaalisista pakotteista ja tehdà tismalleen, mità itseà huvittaa. Kirjoitan paljon, ja jonkinlainen yhteenveto matkasta on odotettavissa kun pààsen koneelle joka ei laske minuutteja.
Toki lorvailen paljon kahviloissa, kuten aina. Kahvi on hyvàà, ruoka on hyvàà, kaikki on hyvàà. Eilen sòin pannacottaa josta olisin myynyt sieluni. Petyin hiukan, kun hinnaksi ilmoitettiin vaivaiset kaksi euroa.

Miehistà ei ole ollut pahemmin haittaa - itse asiassa olen itse seuraillut yhtà tarjoilijaa tietàmàttàni. Useimmille naureskelen heti kàttelyssà; "Basta, basta, Don Giovannino!" tai jotain...
Huomenna toivottavasti Cremonaan Stradivarin tyòpajalle. Raportti seuraa. Sekava. Aika loppuu. Rakastan teità.