Lihasmuisti

Aamuyöllä paluu rapujuhlista Suomenlinnan lautalla. Viileä tuuli, kulta sylissä. Ohiajavan proomun valot moninkertaistuvat peilityynessä mustuudessa - kuin matkaa taitettaisiin tyhjyydessä väreilevillä valopilareilla.
Hilpistynyt trumpetisti aloittaa jamit. Hetken ajaksi koko kansi täyttyy tanssivista ihmisistä. Alakabinetista kiiruhdetaan paikalle - mitä täällä tapahtuu? - kiipeämme penkille taputtamaan käsiämme ja pyörähtelemään. Penkki on kapea ja kaide matala. Otan tyttöäni kädestä jotten putoaisi mereen!

Kiitos Helsinki, kiitos Juhlaviikot. Kiitos Italia. On kuin olisin saanut muistini takaisin. Olen sittenkin se tyttö, joka haluaa käydä teatterissa, lukea runoutta, soittaa mandoliinilla renessanssilauluja, juoda portviiniä, syödä mansikoita, lähteä yön selkään lohduttamaan ystävää, liikuttua kyyneliin jonglööristä, tehdä Photoshop-uhreistaan Medici-prinsessoja ja polttaa pitkiä savukkeita joihin ei oikeastaan olisi varaa. Humalluttavaa, oikukasta, sekopäistä, ihanaa!
Aloin heti kodistaa varastoani. Voisin aloittaa itämaisen tanssin. Tarina poikineen odottaa paperille pääsyä. Näin unen, josta muistan melkein puolet! Eikä kukaan tunnu opettavan Viola d'amoren soittoa. Musiikkia kyllä löytyy. Latasin kaiken.

Olisi kauhean helppo antaa periksi rutiinille, jopa nyt - helpompaa kuin koskaan. Mennä töihin. Mennä kouluun. Mennä baariin. Mennä kotiin. Oravanpyörä on lihasmuistissa. Samoin tapa olla tunnistamatta matkalle sattuvia ihmeitä. Kyky olla innostumatta - onko pimeys todella vain valon, tylsistyminen inostuksen puutetta? Molemmat ovat kuin eläviä, täyteläisiä organismeja, niin hyvin ne täyttävät tilansa - samettisina, viettelevinä - - -

- Fie, fie, foe! -

Vain liike luo liikettä.
Tuntemiselle tulee ahneeksi.
(Onneksi.)