Thursday, February 01, 2007

Salonkivanhaset ja muut uutiset

Eilen jututin kahta ihmistä jotka muistavat elävästi ajan, jona hienostunut ja varakas nainen teetätti vaatteensa muotisalongissa. Salonkikulttuuri oli ranskalaiseen haute coutureen verrattavissa oleva ilmiö joka ei kestänyt demokraattista ilmanalaamme – valmisvaatteet saivat yksilöllisen ja ylellisen käsityön väistymään jo 60- ja 70-luvuilla, ja lopullisesti muotisalongit katosivat Helsingistä kun Salon Forsman lopetti 1986. Samalla katosi kaikkitietävien muotitaiteilijoiden, vaativien asiakkaiden, vuosittaisten mallistojen, sipsakoiden mannekiinien, ompelijatarten, leikkaajien ja sovittajaneitosten pienoismaailma. Jotakin muuta tuli tilalle, mutta kattavaa muotitaloa ei Suomessa enää ole. Sitäkin suloisempaa on kuunnella kulta-aikojen muistelua! Omakin teksti alkaa vilistä outoja asenteita... Lienee ohimenevää.

Tänään haastattelin – niin ikään työn puitteissa – kirjansitojaa, joka esitteli satojen vuosien aikana täydelliseksi hioutuneita työvaiheita. ”Kirjaa ei saa vahvemmaksi, käytännöllisemmäksi tai kauniimmaksi kuin mitä se oli 1700-luvulla”, mestari kertoili ommellessaan arkkeja blokiksi yksi kerrallaan. Olen tuntikausia silitellyt hankkimani Horatiuksen painojälkeä ja ihaillut paperin rakennetta – latinani ei vielä riitä sisällön ymmärtämiseen, mutta kirjaa puhun sujuvasti. En voinut väittää vastaan.

En myöskään voi väittää, että työni olisi kovin vastenmielistä. Pienen hengähdystauon saatuani kaikki muutkin projektit tuntuvat taas mielekkäiltä, kuten arvelinkin. Flora ja Fauni rakennetaan paperista, kirjansitoja antoi muutaman arvokkaan neuvon paperin värjäämiseen, ja mikä parasta - - - kun kesällä tutustuin 1900-luvun alun vaate- ja hiusmuotiin sekä maalaus- ja valokuvatekniikoihin en arvannut, että osaamiselle olisi näin pian taas käyttöä! Tällä kertaa mielenkiinto tosin kohdistuu punakaarteihin. Lisää otsatöyhtöjä! Otsatöyhtöjen merkitystä suomalaiselle historialle on hyvin vaikea yliarvioida. Itse asiassa se on vaikea muistaa…. ah, never mind.

Muina mielenkiinnon kohteina tällä viikolla 1800-1900-lukujen taikurit – kiinnostuin aiheesta viimeksi vuosi sitten luettuani Jim Steinmeyerin mainion historiikin ”Hiding the Elephant”, ja nyt tavalliseen elokuvateatteriin on ilmaantunut kaksi aiheeseen liittyvää elokuvaa! Sattumaa? En usko. Silmänkääntäjä olisi näppärä, mutta käsikirjoitus on toivottoman kömpelö - ”Miksi?” on aivan harvinaislaatuisen puuduttava tapa muuttaa monologi dialogiksi. The Prestige on sekä teemoiltaan että juonenkuljetukseltaan kiintoisampi, ja lisäksi se innoitti seuralaiseni pitkään luentoon Teslasta.

Voisiko ehtiä lukea tieteen historiaa joskus? Voisiko elämä olla loputtoman pitkä? Voisiko Ihan Kaiken omaksua ja hallita? Ei sitten. Palaan latinankirjojen pariin taivuttamaan kolmannen deklinaation adjektiiveja mekaanisesti. Piano, piano…

Eilen pikkuinen kerhomme aloitti myös Carlos Sauran flamencoelokuvien seuraamisen SEA:n ohjelmistossa. Olisimme aloittaneet jo viime viikolla, mutta ei ollut varaa. Ehkä – tavallaan – ei olisi vieläkään. En tiedä miksi, mutta Flamenco osui siihen nimettömään hermoon jonka olisin halunnut jo unohtaa.

”Liian usein se joka haluaa kaiken, ei saakaan mitään. Ei siksi ettei mitään annettaisi, vaan koska oma kärsivällisyys ei riitä vastaanottamiseen. Pelkään etten voi suoda minkään olla hyvin kuin pienimmän mahdollisen hetken. … Pelkään että kuoletan kaiken juuri kun siitä voisi kasvaa jotakin. Pelkään että tuhahdan kun saan mitä ansaitsen.”
Niin kirjoitin lokakuussa. Moni asia on muuttunut, itsessäni ei mitään olennaista.

Olisin aika surkea nötterö jos aina jäisin odottamaan, mutta taulua ei toisaalta käy pyyhkiminenkään. Pelko ja epäilys auttavat kovin harvaa asiaa.


1 comment:

Billie said...

Tilasin joskus Sauran boksin jostain brittinettikaupasta viidellä punnalla, siinä oli jo hintalaatu kohdallaan. Mut täytyy silti sanoa, että johtuneeko sit siitä et oon tällainen herännäinen niin Iberia on kyllä mun ehdoton suosikki. Siis aivan kipeän hyvä.