Kinderly

Kinderly is now my coming
Into this werld with teres and cry
Litel and povere is min having
Britel and sone I falle from hi
Scharp and strong is my deying
I ne woth whider schal I
Foul and stinkande is my roting
On me, Jhesu, you have mercy!

Löysin lapsuuteni! Se oli raapustettu pyöreällä käsialalla kuluneeseen kierrevihkoon. Ilahduin kovin ja messusin kaikki keskiaikaiset tanssilaulut puolustuskyvyttömälle potilaalleni.
Pastakastikkeen kiehuessa raasu kosti Eddalla. Ajattelin, ettei tästä pittoreskimmaksi pääse. Olin väärässä.

Elämäni? Rauhallista, kerrankin. Kunto on tasaisen tukkoinen ja rahat tasaisen loppu, mutta sitä enemmän tulee kuunneltua levyjä, luettuja kirjoja ja katsottua elokuvia.
Team Kerberinan muotinäytös halutaan nähdä toisenkin kerran, mikä on harvinaista näillä lakeuksilla. Kerberini Societysta saattaisi olla ihan oikeaksi yhdistykseksi asti - toiminta laajenee jos jäsenten innostus riittää.
Taannoinen musiikki- ja lyriikkasekamelska, Cynara, on saatettu jälleen lepuutettavaan muotoon. Nyt se alkaa muistuttaa kokonaisuutta, ja kertoo, tietysti, narsisteista.
Istuuduin alas joululomalla kirjoittamaan lapsuudesta, ja kauneudesta, ja käsistä. Kahdeksannen tarinan kohdalla järkytyin siitä, kuinka paljon sanottavaa oli. Nyt leikittelen ajatuksella jos toisellakin, mutta enimmäkseen kerään materiaalia. Tekee hyvää itselle. Alan pikkuhiljaa muistaa miten ja miksi minusta tuli tällainen. Pikkuviuluni on resonoinut opettajan soitosta ja minut on puettu kivinaamioon.

Ja! Saatan kuin saatankin onnistua pitkällisessä lukioprojektissani ja päätyä jatko-opiskelemaan jotakin, mistä ei tule ammattia eikä varmaan tutkintoakaan, mutta kenties lisää - jotakin.
Välillä sitä miettii, minne tämä narrilaiva tekikään epäpyhiinvaellustaan. Sitten muistaa. Just another route to Who-Knows-Where, kuinka lohdullista!

Päätin neljätoistavuotiaana etten ole seurusteleva ihminen. Nyt huomaan taas että taloani asutaan - minä myös, ja siitä onkin jo aikaa! - mutta vieläkin vierastan seurustelua. Sana kalskahtaa pahalta korvissani. Se muistuttaa deminutiivia. Se on sievistelevä ja tuo mieleen juuri sellaisen pelleilyn, johon elämä on liian lyhyt.

Kiitos seurasta.
Seuraneiti.
Pidätkö hetken seuraa tädilleni?

Ihmistä jonka kanssa on seurusteltu, ei tahdota tunnistaa ruokakaupassa kahden vuoden päästä. Ei tunnu tutulta tai rakkaalta enää - ei, vaikka saman tietoisuuden kanssa on jaettu laskut, ruoka, sänky, ainakin osa elämästä. Seurustelevat ihmiset kaipaavat (ehkä jopa toistensa) seuraa. Kun seurustelu päättyy, he kaipaavat jonkun muun seuraa tai eivät seuraa lainkaan.

Voitte kutsua minua vanhakantaiseksi, mutta uskon sanojen omaan voimaan, olen tarkka niistä. En seurustele. Minusta ei tule tyttöystävää. Rakkaus on ruma sana, mutta raastan sillä rintani auki tuhat kertaa mieluummin kuin niiaan sievästi seurustelulla.
Ja mitäkö se tarkoittaa? Jos en voi sanoa rakastavani, tuhlaan aikaani. Jos mies ei pärjää omillaan, hän ei pärjää herrasmiessopimuksessa kanssani.

Ja miten on ylipäätään mahdollista saada aikaiseksi pysyvä välirikko jonkun rakastamansa kanssa? Miksi kuulen jatkuvasti rakastetuista, ystävistä, perheenjäsenistä jotka lakkaavat olemasta toisilleen jonkin erimielisyyden tai välikohtauksen vuoksi?