Suurimmat edistysaskelet tapahtuvat aina ymmärryksen tasolla. Kun päätin että oma ääni on luonnollinen ilmaisun väline, en arvannut että perustekniikan jälkeen eniten oppisin lukemalla, puhumalla ja kuuntelemalla. Viime kuukausina on harppailtu suuntaan jos toiseen jopa niin, että kriittisin kuulijani mutristaa huuliaan hyväksyvästi eikä ihan aina kysy perustelua ratkaisulleni.
Raskaampaa joulua muistutti siitä, että vaikka citius, altius, fortius voi olla luonnonlakien mukainen tavoite, se on älyllisesti ja emotionaalisesti ihan vain pirun alkeellista. Kuka sanoikaan, ettei mikään opeta kirjoittamista niin kuin huonon kirjan lukeminen? En ole mistään saanut niin syvällistä musiikillista herätystä kuin kahden minuutin oikeaoppisesta kitarasoolosta keskellä Sylvian joululaulua.
Aina välillä pelottelukin toimii. Olen kuullut kaikenlaista laulantaa ja äänenkäyttöä musiikillisen historiani aikana. Silti Diamanda Galàs avasi ennentiedostamattoman Godrionin solmun päässäni.
Auki.
Kohti.
Raa’asti.
Ei se ole ne koloratuuriujellukset, ei ne ovenavausnarinat eikä edes ne supinat – pelottavaa, kyllä, ja vapauttavaa - mutta kuinka nainen sanoo ”prends pitié”…?
Lakkasin heti ihmettelemästä typeriä. Tietenkään minusta ei lähde samoja ääniä kuin laulajatytöistä! Minut on ruokittu unkarilaisilla itkuvirsillä, bel cantolla ja chansonilla, ei… niillä toisilla jutuilla, mitä lienevät. Jos vakavan ja melodramaattisen välinen ero on hiuksenhieno, olkoon! Hiljensin kaikki epäilykseni ja ostin suurieleisesti levyllisen pekingoopperaa.
En myöskään enää opiskele yleiskieltä koska se osoittautui liian vaikeaksi. Ja turhaksi.
Mestariluokka peruttiin sairaskohtauksen vuoksi. Lohdutukseksi piti sitten kuunnella Šostakovitšin viidestoista. Ja kyllä, hämmentää.
No comments:
Post a Comment