A.D.2007

En ole koskaan uskonut vuoden mittaisiin sykleihin tai uudenvuoden päätöksiin. Elämä jakaantuu erilaisiin kerroksiin, tiukasti yhteen kietoutuneisiin säikeisiin. Ne kulkevat päällekkäin ja lomittain, alkavat, ilmaantuvat tyhjästä, katoavat varoittamatta, kulkevat hetken rinnakkain ja - joskus - päättyvät kuin seinään. Kiertyessään ne katoavat näkyvistä tai sulautuvat toisiinsa. Toiset säikeet kestävät kolme tuntia, toiset kaksikymmentä vuotta, neljä kuukautta ja kahdeksan päivää. Jotkut päättyvät vasta kun kissat lähestyvät. Oli vuodenkierto sitten jumalan, ihmisen tai luonnon luoma, maailmaani ei liikahda suuntaan tahi toiseen siksi, että täytyy totutella kirjoittamaan päiväyksiin eri numerosarja.

Tämän vuodenvaihteen jälkeen mikään ei kuitenkaan ole ollut samaa. Ulkoisesti muutokset ovat keskikokoisia – löysin yhden ystävän ja menetin toisen, sopeuduin työhön jota ei tarvitse tehdä pikkutunneille asti ja ehdin lukea ja kirjoittaakin kun siltä tuntuu. Ja siltä tuntuu. Käyn useammin ulkona syömässä, teatterissa ja elokuvissa kuin vuosiin. Kotonani on vieraita useammin kuin koskaan. Olen jopa saanut yhteyden Sähkömieheen, jonka olemassaolosta minulla oli pitkään vahvat epäilykseni.

Sisällä kuitenkin tuntuu siltä kuin olisin räjähtänyt. Kuin ilmapallo, jonka helium on vapautettu muovisista rajoista. Välillä on sellainenkin olo kuin jos olisi hengittänyt heliumia. Hartioissa on ryhtiä enkä tunne pian itseäni peilistä, niin erilainen ilmeeni on. Välillä valtaa vastustamaton halu lähteä luistelemaan, muhvin kanssa, ja annan heti periksi. Vuoden pimeässä maannut viuluni on varovaisessa käytössä – nyt kun akateemiset pölyt on pyyhitty, soittimesta voi tehdä omansa.

Mikä tärkeintä – Tekeminen, tavoitekenttä on moninkertaistunut. Ei laveudessa, vaan syvyydessä. Kaikki tuntuu taas aivan mahdolliselta, jopa todennäköiseltä. Kunnianhimo kasvaa, mutta se kasvaa sisään-, ei ulospäin, niiden asioiden ymmärtämiseen joista tiedän eikä niiden pänttäämiseen joita en tunne. Kasvoin ulos monesta asiasta uuden vuoden ympärillä. Ehkä lapsuudesta, ehkä siitä toisesta.

Ehkä siksi että joku tajuaa. Kun sanon fauni, vastaan sanotaan kaulus. Kun Medici, Borgia. Kun highwayman, bells. Kun hajalla, ei syy. Kun kädet, kirja. Kun - - - mitä tahansa, totta.

Neoklassiset faunit kurkistelevat hyllyköiden takaa ja flamencokitaran soittoasento on lähemmänkin perehtymisen arvoinen – musiikista nyt puhumattakaan. Perinteeseen tutustuttakoon paitsi Orionissa, myös Madridissa (tiedossa oleva majoitus on epäilyttävä mutta huokea). Yksin matkustaminen on jostakin syystä edelleen parasta.

Ja kuinka onkaan niin että välillä raahautuu rappusia - kuten alla - ja seuraavassa hetkessä pyrähtää lentoon?