Kinderly

Kinderly is now my coming
Into this werld with teres and cry
Litel and povere is min having
Britel and sone I falle from hi
Scharp and strong is my deying
I ne woth whider schal I
Foul and stinkande is my roting
On me, Jhesu, you have mercy!

Löysin lapsuuteni! Se oli raapustettu pyöreällä käsialalla kuluneeseen kierrevihkoon. Ilahduin kovin ja messusin kaikki keskiaikaiset tanssilaulut puolustuskyvyttömälle potilaalleni.
Pastakastikkeen kiehuessa raasu kosti Eddalla. Ajattelin, ettei tästä pittoreskimmaksi pääse. Olin väärässä.

Elämäni? Rauhallista, kerrankin. Kunto on tasaisen tukkoinen ja rahat tasaisen loppu, mutta sitä enemmän tulee kuunneltua levyjä, luettuja kirjoja ja katsottua elokuvia.
Team Kerberinan muotinäytös halutaan nähdä toisenkin kerran, mikä on harvinaista näillä lakeuksilla. Kerberini Societysta saattaisi olla ihan oikeaksi yhdistykseksi asti - toiminta laajenee jos jäsenten innostus riittää.
Taannoinen musiikki- ja lyriikkasekamelska, Cynara, on saatettu jälleen lepuutettavaan muotoon. Nyt se alkaa muistuttaa kokonaisuutta, ja kertoo, tietysti, narsisteista.
Istuuduin alas joululomalla kirjoittamaan lapsuudesta, ja kauneudesta, ja käsistä. Kahdeksannen tarinan kohdalla järkytyin siitä, kuinka paljon sanottavaa oli. Nyt leikittelen ajatuksella jos toisellakin, mutta enimmäkseen kerään materiaalia. Tekee hyvää itselle. Alan pikkuhiljaa muistaa miten ja miksi minusta tuli tällainen. Pikkuviuluni on resonoinut opettajan soitosta ja minut on puettu kivinaamioon.

Ja! Saatan kuin saatankin onnistua pitkällisessä lukioprojektissani ja päätyä jatko-opiskelemaan jotakin, mistä ei tule ammattia eikä varmaan tutkintoakaan, mutta kenties lisää - jotakin.
Välillä sitä miettii, minne tämä narrilaiva tekikään epäpyhiinvaellustaan. Sitten muistaa. Just another route to Who-Knows-Where, kuinka lohdullista!

Päätin neljätoistavuotiaana etten ole seurusteleva ihminen. Nyt huomaan taas että taloani asutaan - minä myös, ja siitä onkin jo aikaa! - mutta vieläkin vierastan seurustelua. Sana kalskahtaa pahalta korvissani. Se muistuttaa deminutiivia. Se on sievistelevä ja tuo mieleen juuri sellaisen pelleilyn, johon elämä on liian lyhyt.

Kiitos seurasta.
Seuraneiti.
Pidätkö hetken seuraa tädilleni?

Ihmistä jonka kanssa on seurusteltu, ei tahdota tunnistaa ruokakaupassa kahden vuoden päästä. Ei tunnu tutulta tai rakkaalta enää - ei, vaikka saman tietoisuuden kanssa on jaettu laskut, ruoka, sänky, ainakin osa elämästä. Seurustelevat ihmiset kaipaavat (ehkä jopa toistensa) seuraa. Kun seurustelu päättyy, he kaipaavat jonkun muun seuraa tai eivät seuraa lainkaan.

Voitte kutsua minua vanhakantaiseksi, mutta uskon sanojen omaan voimaan, olen tarkka niistä. En seurustele. Minusta ei tule tyttöystävää. Rakkaus on ruma sana, mutta raastan sillä rintani auki tuhat kertaa mieluummin kuin niiaan sievästi seurustelulla.
Ja mitäkö se tarkoittaa? Jos en voi sanoa rakastavani, tuhlaan aikaani. Jos mies ei pärjää omillaan, hän ei pärjää herrasmiessopimuksessa kanssani.

Ja miten on ylipäätään mahdollista saada aikaiseksi pysyvä välirikko jonkun rakastamansa kanssa? Miksi kuulen jatkuvasti rakastetuista, ystävistä, perheenjäsenistä jotka lakkaavat olemasta toisilleen jonkin erimielisyyden tai välikohtauksen vuoksi?

"Pprrenndds ppittié"

Suurimmat edistysaskelet tapahtuvat aina ymmärryksen tasolla. Kun päätin että oma ääni on luonnollinen ilmaisun väline, en arvannut että perustekniikan jälkeen eniten oppisin lukemalla, puhumalla ja kuuntelemalla. Viime kuukausina on harppailtu suuntaan jos toiseen jopa niin, että kriittisin kuulijani mutristaa huuliaan hyväksyvästi eikä ihan aina kysy perustelua ratkaisulleni.

Raskaampaa joulua muistutti siitä, että vaikka citius, altius, fortius voi olla luonnonlakien mukainen tavoite, se on älyllisesti ja emotionaalisesti ihan vain pirun alkeellista. Kuka sanoikaan, ettei mikään opeta kirjoittamista niin kuin huonon kirjan lukeminen? En ole mistään saanut niin syvällistä musiikillista herätystä kuin kahden minuutin oikeaoppisesta kitarasoolosta keskellä Sylvian joululaulua.

Aina välillä pelottelukin toimii. Olen kuullut kaikenlaista laulantaa ja äänenkäyttöä musiikillisen historiani aikana. Silti Diamanda Galàs avasi ennentiedostamattoman Godrionin solmun päässäni.
Auki.
Kohti.
Raa’asti.
Ei se ole ne koloratuuriujellukset, ei ne ovenavausnarinat eikä edes ne supinat – pelottavaa, kyllä, ja vapauttavaa - mutta kuinka nainen sanoo ”prends pitié”…?
Lakkasin heti ihmettelemästä typeriä. Tietenkään minusta ei lähde samoja ääniä kuin laulajatytöistä! Minut on ruokittu unkarilaisilla itkuvirsillä, bel cantolla ja chansonilla, ei… niillä toisilla jutuilla, mitä lienevät. Jos vakavan ja melodramaattisen välinen ero on hiuksenhieno, olkoon! Hiljensin kaikki epäilykseni ja ostin suurieleisesti levyllisen pekingoopperaa.

En myöskään enää opiskele yleiskieltä koska se osoittautui liian vaikeaksi. Ja turhaksi.

Mestariluokka peruttiin sairaskohtauksen vuoksi. Lohdutukseksi piti sitten kuunnella Šostakovitšin viidestoista. Ja kyllä, hämmentää.

A.D.2007

En ole koskaan uskonut vuoden mittaisiin sykleihin tai uudenvuoden päätöksiin. Elämä jakaantuu erilaisiin kerroksiin, tiukasti yhteen kietoutuneisiin säikeisiin. Ne kulkevat päällekkäin ja lomittain, alkavat, ilmaantuvat tyhjästä, katoavat varoittamatta, kulkevat hetken rinnakkain ja - joskus - päättyvät kuin seinään. Kiertyessään ne katoavat näkyvistä tai sulautuvat toisiinsa. Toiset säikeet kestävät kolme tuntia, toiset kaksikymmentä vuotta, neljä kuukautta ja kahdeksan päivää. Jotkut päättyvät vasta kun kissat lähestyvät. Oli vuodenkierto sitten jumalan, ihmisen tai luonnon luoma, maailmaani ei liikahda suuntaan tahi toiseen siksi, että täytyy totutella kirjoittamaan päiväyksiin eri numerosarja.

Tämän vuodenvaihteen jälkeen mikään ei kuitenkaan ole ollut samaa. Ulkoisesti muutokset ovat keskikokoisia – löysin yhden ystävän ja menetin toisen, sopeuduin työhön jota ei tarvitse tehdä pikkutunneille asti ja ehdin lukea ja kirjoittaakin kun siltä tuntuu. Ja siltä tuntuu. Käyn useammin ulkona syömässä, teatterissa ja elokuvissa kuin vuosiin. Kotonani on vieraita useammin kuin koskaan. Olen jopa saanut yhteyden Sähkömieheen, jonka olemassaolosta minulla oli pitkään vahvat epäilykseni.

Sisällä kuitenkin tuntuu siltä kuin olisin räjähtänyt. Kuin ilmapallo, jonka helium on vapautettu muovisista rajoista. Välillä on sellainenkin olo kuin jos olisi hengittänyt heliumia. Hartioissa on ryhtiä enkä tunne pian itseäni peilistä, niin erilainen ilmeeni on. Välillä valtaa vastustamaton halu lähteä luistelemaan, muhvin kanssa, ja annan heti periksi. Vuoden pimeässä maannut viuluni on varovaisessa käytössä – nyt kun akateemiset pölyt on pyyhitty, soittimesta voi tehdä omansa.

Mikä tärkeintä – Tekeminen, tavoitekenttä on moninkertaistunut. Ei laveudessa, vaan syvyydessä. Kaikki tuntuu taas aivan mahdolliselta, jopa todennäköiseltä. Kunnianhimo kasvaa, mutta se kasvaa sisään-, ei ulospäin, niiden asioiden ymmärtämiseen joista tiedän eikä niiden pänttäämiseen joita en tunne. Kasvoin ulos monesta asiasta uuden vuoden ympärillä. Ehkä lapsuudesta, ehkä siitä toisesta.

Ehkä siksi että joku tajuaa. Kun sanon fauni, vastaan sanotaan kaulus. Kun Medici, Borgia. Kun highwayman, bells. Kun hajalla, ei syy. Kun kädet, kirja. Kun - - - mitä tahansa, totta.

Neoklassiset faunit kurkistelevat hyllyköiden takaa ja flamencokitaran soittoasento on lähemmänkin perehtymisen arvoinen – musiikista nyt puhumattakaan. Perinteeseen tutustuttakoon paitsi Orionissa, myös Madridissa (tiedossa oleva majoitus on epäilyttävä mutta huokea). Yksin matkustaminen on jostakin syystä edelleen parasta.

Ja kuinka onkaan niin että välillä raahautuu rappusia - kuten alla - ja seuraavassa hetkessä pyrähtää lentoon?

"A man, in going up stairs...

...involuntarily throws so much weight forward and on the side of the upper foot as to be a counterpoise to the lower leg, so that the labour of this lower leg is limited to moving itself.

The first thing a man does in mounting steps is to relieve the leg he is about to lift of the weight of the body which was resting on that leg; and besides this, he gives to the opposite leg all the rest of the bulk of the whole man, including [the weight of] the other leg; he then raises the other leg and sets the foot upon the step to which he wishes to raise himself. Having done this he restores to the upper foot all the weight of the body and of the leg itself, and places his hand on his thigh and throws his head forward and repeats the movement towards the point of the upper foot, quickly lifting the heel of the lower one; and with this impetus he lifts himself up and at the same time extends the arm which rested on his knee; and this extension of the arm carries up the body and the head, and so straightens the spine which was curved."

-Leonardo da Vinci

Stiplu

Toinen kertoi kirjeellä mitä ei koskaan.

Stiplu.
Pelistä pois.

Ehdottomuus, se on päätöksen mitta.
Odi profanum vulgus!

Nauroin minäkin.
Kotona lepää sormi enterillä.

Stiplu?
Felix culpa.

Heimoansa herjaele

En tiedä, kumpaa olla enemmän – hämmentynyt vaiko onnellinen.
Ainakin paljon asioita, joita en koskaan ennen. En kuvitellut kirjoittavani viestiä omaan peiliini töihin lähteissäni.

Ja kaikki on uutta.

Sosostris, Sosostris!Fear death by water - mutta tuli ei polta tuttuansa, heimoansa herjaele. Jokainen mies ylettyy kolmivuotiaana täysikasvuista itseään napaan - mutta vain yksi sadasta on kuhnuri.