The Order of Depravity

"...I do not wish to find another abusee
But together you and I could found The Order of Depravity!
My fictitious fevers find reasons to spare
- My dear, it's just another route to Who Knows Where..."

Niiden iloksi, joille olen sanaparia ehtinyt tuskastella. Löysipä paikkansa! Ajattelen... vaskia. Ja sellaista avoselkäistä iltapukua.

Oli huoli

Toimistotyö yhdeksästä neljään?
Kolmen kuukauden ajan?
Forsooth!
” Lady Lupinesque ei tämän kauemmaksi pääse elementistään”, ajattelin. ”Mitä tapahtuu juhlan hurmalle? Missä on arjeton arki? Missä viinilasin läikähdys, savukiehkura, sametti ja pergamentin tuoksu, kun päivä kestää yhdeksästä neljään? Luovunko boheemeista opeistani ja sopeudun projektisihteerin toimeen, pölyttämään mappeja ja mapittamaan pölyjä? Kiinnynkö helppoon rahaan, jonka edestä minun ei tarvitse vaivata päätäni? Kuolenko tylsyyteen mitään huomaamatta? Tapanko palavan elämänhaluni? Opinko käyttämään paperiliittimiä ja valehtelemaan että oli hyvä päivä?”

Hupsu tyttö. En muistanut, että olen Sallimuksen erityissuosikki. Kahvia keittäessä astiakaapista hyökkäsivät neuvoston perinnemukit hopeakaiverruksineen. Toimistoni irtaimisto osoittautui 1900-luvun vaihteessa uusituksi. Alkoi epäilyttää, mutten uskaltanut toivoa.
Ja kun sitten lopulta löysin itseni hautautuneena Helsingin korttelihistoriaan kirjoittaessani juttua lehteen jonka vuosikerrat ulottuvat aina vuoteen 1868 asti, muistin että juuri näin sen pitikin mennä. Ei minusta olisi muunlaiseen työhön. Eiväthän ne edes haluaisi minua!
Siispä havaitsen jälleen edistäväni asiaa jonka voin katsoa omakseni, puolustavani yhtä katoavaa maailmaa. Viiksekäs herrasmies käytävän seinällä - Viktor von Wright, Suomen käsiteollisuuden isä jonka toimintatarmo oli hämmästyttävä - katsoi ensin vähän kylmästi, mutta nyt olemme kuin yhtä suurta käsityöperhettä.

Gubbeista ja käsityöstä tulikin mieleeni: Ainakin vielä 1800-luvun alussa eli ajatus Jumalasta ”ylimpänä käsityöläisenä”. Teollistuminenko kuvan tappoi, ja mitä saimme tilalle? Toimitusjohtajan? Sen joka ei likaa käsiään vaan luottotietonsa?
Ja hei! Onko tämä nyt sama ilmiö kuin se, että ennen kirjoitettiin kepeän satiirisia selontekoja vaimojen ja rakastajattarien eroista, jotka tämä vapautunut sukupolvi on korvannut työ- ja kotiäitien päättymättömällä syyllistyskilpailulla? What a fascinating modern time we live in!

Olen päättänyt modernistua. Ihan viime päivinäkin olen lukenut 20-luvun muodin filosofiaa ja vaihtanut romanttisen ahdistuksen eksistentialistiseen epätoivoon. Nyt en enää huolehdi sitä, mitä en pysty käsittelemään ilman apua vaan sitä, mitä kukaan ei voi puolestani käsitellä. Light denied, I prosper in the dark – ja miksi, miksi aina Milton?

”Maman, c’est quoi cette lettre?” kysyy tyttäreni aikanaan löytäessään sen Byronin koottujen välistä (kotonani puhutaan tietenkin ranskaa, sunnuntaisin kenties latinaa…)
”Laisse tranquille – c’est une plaie jamais entendue”, vastaan ja tunnen. Piruuttanikin.

Auto da Fe

Isä, olen tehnyt väärin. Olen ollut itsepäinen. Olen uskonut että huomaavaisuudella ja läsnäololla ja kiinnostuksella ja lämmöllä saa takaisin huomaavaisuutta ja läsnäoloa ja kiinnostusta ja lämpöä. Että kun panostan ihmisiin, he panostavat minuun.

Isä, olen lähettänyt virheellisiä viestejä ympäristööni. Jos vastaan viesteihin, muistan tapaamiset, teen aikaa toisten huolille, tuen ja otan vakavasti ne, joita kukaan ei ota vakavasti, olen epätoivoinen idiootti, altavastaaja ja vapaasti käytettävissä. Jos olen läsnä ihmiselle tai asialle, se tarkoittaa automaattisesti ettei minulla ole parempaa tekemistä. Ja silloin aikani on arvotonta, seurani sitä jota kaivataan kun ei ole muutakaan. Olen seuraa jossa muistetaan että sillekin tuttavalle piti soittaa. Olen se jonka aikaa ja huolta ei tarvitse huomioida, se jota ei tarvitse muistaa.

Isä! Fiat lux! Nyt ymmärrän utopiani vaarallisuuden. Elämä on peli ja olemme kaikki täällä tukahduttaaksemme toisemme. Koska kaikki mitä sinällä on on minältä pois. Ja sinuus pärjää ilmankin, minuus ei.

Ja kun nyt sieluni on pelastettu ja minut käristetään vain sovitukseksi virheellisistä oletuksista... mitä sanookaan viimeisen voiteluni suorittaja? Mitäpä muutakaan kuin - - -

"Miltei huolestuisin vuoksesi mutten pidä sitä tarpeellisena. Pärjäät ilmankin."

Oi kuinka väsynyt olenkaan ottamaan itseni vakavasti!

L'chaim for a lipstick!

Aamulla väännetään hyvissä ajoin valmiiksi täytetty kahvipannu päälle siitä herätyskellon vierestä. Uudelleen ylös vääntäydytään vasta kun kahvi poreilee pitkin hellaa ja tulipalovaara on ilmeinen.
Rossini soimaan, hampaiden pesu, hiusten harjaus, poretabletti…
Katse peiliin, virnistys.
”Showtime!”
And all that jazz.

Ei siltä, että elämäni olisi erityisen stressaavaa. Mutta energialataus on huima! Ja stressin puute vasta stressaakin – jos joku vaikka haluaisi keksiä minulle projektin? Omani ovat kauhean-- vaativia.

Mutta hurmaisia.
”L'chaim for a lipstick!” julistaa kolmen vanha juutalaistyttö juhlallisena, ja tietää mistä puhuu - ainakin jos oletamme Marien tienneen mistä puhui lausahtaessaan jotakin kansasta ja kakusta. L'chaim, l'chaim. Paras ystäväni lähti päivän varoitusajalla Israeliin miehen perään enkä tiedä kumpaa vihata enemmän... Tai ehkä olen vain onnellinen puolestaan. Onhan elämä lyhyt.

Sänky, pahin vihollinen, kukistettu viekkaudella. Sitten valokuvausta. Kuvankäsittelyä. Latinaa. Palavereita. Runoja. Latinaa. Luentosuunnittelua. Artikulaatioharjoituksia. Latinaa. Novelletten muototasapainoa. Lyriikoita. Viulunsoittoa. Kuvien etsiskelyä, lähdekirjallisuutta, inspiraatiota. Illalla baariin tupakoimaan ja lukemaan – arvasitte – latinaa.. Kun apatian aalto tavoittaa, alan käyttää kokaiinia. Seven-per-cent solution. Olen lukenut että suuremmatkin mielet pitävät sitä varsin piristävänä..

Toistaiseksi moraalittomat obsessiot riittävät pitämään mielen vastaanottavaisena. Kolme uutta, edenneet asteelle seitsemän:

I - Salome kaikissa muodoissaan. Johannes Kastajan pää niin hartioilla kuin vadillakin.

II - Ovidius. Metamorfoosit. Kaikki muuttuu, muutoskin, mutta yksi pysyy – Jumalten rakkaus on iäti vaativaa, ahnetta, kyltymätöntä. Kuten taidekin. Tämä on taas niitä kirjoja, joiden alttarille uhraan kaksikymmentä muuta.

III - Latina. Päätin leikkiä tosissani renessanssi-ihmistä.

Lisää myöhemmin. Paremmassa järjestyksessä.

Sine qua non

See? I am still. And still the one to do without.
A pride can only take so much exposure from a doubt.
You're inherently free to sneer or to consent
But first - please! - prick the sides of my intent.