Oli huoli

Toimistotyö yhdeksästä neljään?
Kolmen kuukauden ajan?
Forsooth!
” Lady Lupinesque ei tämän kauemmaksi pääse elementistään”, ajattelin. ”Mitä tapahtuu juhlan hurmalle? Missä on arjeton arki? Missä viinilasin läikähdys, savukiehkura, sametti ja pergamentin tuoksu, kun päivä kestää yhdeksästä neljään? Luovunko boheemeista opeistani ja sopeudun projektisihteerin toimeen, pölyttämään mappeja ja mapittamaan pölyjä? Kiinnynkö helppoon rahaan, jonka edestä minun ei tarvitse vaivata päätäni? Kuolenko tylsyyteen mitään huomaamatta? Tapanko palavan elämänhaluni? Opinko käyttämään paperiliittimiä ja valehtelemaan että oli hyvä päivä?”

Hupsu tyttö. En muistanut, että olen Sallimuksen erityissuosikki. Kahvia keittäessä astiakaapista hyökkäsivät neuvoston perinnemukit hopeakaiverruksineen. Toimistoni irtaimisto osoittautui 1900-luvun vaihteessa uusituksi. Alkoi epäilyttää, mutten uskaltanut toivoa.
Ja kun sitten lopulta löysin itseni hautautuneena Helsingin korttelihistoriaan kirjoittaessani juttua lehteen jonka vuosikerrat ulottuvat aina vuoteen 1868 asti, muistin että juuri näin sen pitikin mennä. Ei minusta olisi muunlaiseen työhön. Eiväthän ne edes haluaisi minua!
Siispä havaitsen jälleen edistäväni asiaa jonka voin katsoa omakseni, puolustavani yhtä katoavaa maailmaa. Viiksekäs herrasmies käytävän seinällä - Viktor von Wright, Suomen käsiteollisuuden isä jonka toimintatarmo oli hämmästyttävä - katsoi ensin vähän kylmästi, mutta nyt olemme kuin yhtä suurta käsityöperhettä.

Gubbeista ja käsityöstä tulikin mieleeni: Ainakin vielä 1800-luvun alussa eli ajatus Jumalasta ”ylimpänä käsityöläisenä”. Teollistuminenko kuvan tappoi, ja mitä saimme tilalle? Toimitusjohtajan? Sen joka ei likaa käsiään vaan luottotietonsa?
Ja hei! Onko tämä nyt sama ilmiö kuin se, että ennen kirjoitettiin kepeän satiirisia selontekoja vaimojen ja rakastajattarien eroista, jotka tämä vapautunut sukupolvi on korvannut työ- ja kotiäitien päättymättömällä syyllistyskilpailulla? What a fascinating modern time we live in!

Olen päättänyt modernistua. Ihan viime päivinäkin olen lukenut 20-luvun muodin filosofiaa ja vaihtanut romanttisen ahdistuksen eksistentialistiseen epätoivoon. Nyt en enää huolehdi sitä, mitä en pysty käsittelemään ilman apua vaan sitä, mitä kukaan ei voi puolestani käsitellä. Light denied, I prosper in the dark – ja miksi, miksi aina Milton?

”Maman, c’est quoi cette lettre?” kysyy tyttäreni aikanaan löytäessään sen Byronin koottujen välistä (kotonani puhutaan tietenkin ranskaa, sunnuntaisin kenties latinaa…)
”Laisse tranquille – c’est une plaie jamais entendue”, vastaan ja tunnen. Piruuttanikin.