Kissat

Luulin viettäneeni viikonlopun parhaalla mahdollisella tavalla – kirjan ääressä teekupin kanssa – mutta joudun ehkä perumaan kantani. Monta kuppia on aina parempi kuin yksi – etenkin, jos ohjelmassa on myös ruokailua – eikä paperi punastu, huolestu, vetoa, repeä naurusta tai sulje syliinsä. Vuorokauden aikana sohvalleni on käpertynyt viisi ihmistä - toisilla on itkettävää, toisilla riemastuttavaa, ajatusleikkejä, villejä suunnitelmia, pelkoa tulevasta ja itsestä, analyysejä hiottavaksi ja ongelmia ratkottavaksi.
Kuljen kuusi askelta sängyltä keittiöön ja tunnen itseni huijatuksi. Kuinka näin pieneen tilaan mahtuu näin monta tarinaa?

Kannatti täyttää jokainen neliö. Ihmiset puhuvat paremmin kun ei ole tilaa liikkua. Puolipilkku ja sulkumerkki.

Jollei vanhoille aikaansaannoksilleen voi pikkuisen tuhahdella, tietää että on "valmis" eli menetetty tapaus. Siksi vuodentakaisille aatteille ja ajatuksille voi näyttää palttoonsa selkämyksen silkoista vuorikangasta, se on vain tervettä. Suunnitelmat muuttuvat, mielet kääntyvät, Kohtalokin heittää noppaa Sattuman kanssa. Vaikeinta on arvottaa valintojaan ilman, että pelko tulevasta lamaannuttaa toiminnan.
Mutta alkaa yhä pahemmin tuntua siltä, ettei otsakosketuksesta pääse eroon. Dèsolée hei kaikki, mutta jos rakastaa muutamaa valioyksilöä, miksi koskaan haluaisi liikkua kenenkään muun seurassa muuten kuin vaihtelun vuoksi? Beats me too.

Jos olisin se mies joksi minun pitäisi kasvaman jollen olisi syntynyt naiseksi, nämä päivät olisivat juuri niitä joita muistelisin kaipauksella kahdeksankymmenvuotiaana maatessani halvaantuneena keittiön lattialla ja katsellessani kissojen lähestymistä. Jos minulla vielä silloin on läheisiä, pedot ehtinevät vain vähän järsiä varpaita.