Heiluri

Elämänfilosofia koskettaa lähemmin kuin apokalyptiset visiot. Toiste kirjoitan asiaa, sadepäivinä täytyy aina pohtia elämän tarkoitusta.

Huomasin jälleen, kuinka nirso olenkaan! Ruokani, työni, luettavani, kuunneltavani, seurani ja ystävieni seuran, kaiken suhteen niin nirso että itsekin kauhistun. Siedän huonosti tyhjäkäyntiä, hengailua, kuulumisia, sisällötöntä tarinointia, tylsiä kirjoja, yhdentekeviä rallatuksia. Ja kun siedän, siedän syystä.
Olen myös kyltymätön. Haluan kaiken, mieluiten aika nopeasti. Ei kuitenkaan heti eikä helposti, koska ikävystyisin.

En pode omantunnontuskia ominaisuuksistani. Miksi en käyttäisi mahdollisuutta valita, kun olen sen ansainnut olemalla itse nirsoimpienkin valinta? Harvalla on rahkeita vaatia elämältä kaikkea. Kaiken saadakseen täytyy nimittäin myös antaa kaikki. Tulen kyllä saamaan tarpeeksi enkä aivan kaikkea haluaisikaan - vain parasta. Olenkin huolissani aivan toisesta syystä.

Liian usein se joka haluaa kaiken, ei saakaan mitään. Ei siksi ettei mitään annettaisi, vaan koska oma kärsivällisyys ei riitä vastaanottamiseen. Pelkään etten voi suoda minkään olla hyvin kuin pienimmän mahdollisen hetken. Pelkään etten kasvatakaan kykyä rakentaa suurta pienistä paloista vaan päädyn ravaamaan kynnykseltä toiselle. Pelkään että kuoletan kaiken juuri kun siitä voisi kasvaa jotakin. Pelkään että tuhahdan kun saan mitä ansaitsen.

Mallinnan mielelläni niin keskustelua, työtä, taidetta kuin rakkauttakin ajattelemalla heiluria - sen liike kattaa yleensä suunnilleen saman alan, vain kiintopiste vaihtuu. Kun tämä taas on siirtynyt tarpeeksi monta kertaa, on koko alakin uusi. Yleensä liike on pientä ja lähes tiedostamatonta, mutta aina silloin tällöin täytyy ottaa päättäväisesti kiintopisteestä kiinni ja kammeta se uuteen paikkaan. Tämä on taas niitä kausia. Onneksi tajusin asettaa itselleni deadlinen, muuten kampeamisesta ei tulisi loppua koskaan.