Ubi bene, ibi patria

- - - niin - - -

Päivisin voi harhailla Art nouveau-jalokivipuodissa, ratsastaa karusellihevosella, halkoa sapatinhylkäämää juutalaiskorttelia, pakoila mielenosoittajia, ahmia Grand marnier-vohvelia, maata kuninkaallisen aukean ruoholla pilviä katsellen, penkoa hauraita pitsejä myyjättären haukansilmän alla, piirtää taideteoksia museossa, ruokailla klovneilla sisustetussa ravintolassa, kipsutella kipakasti halki hohtavien muotiliikkeiden tai etsiä elämänsä kenkiä aasialaisten kansoittamilta tukkukaduilta, joilta tuo kotiin pienen käsityksen siitä, kuinka paljon maailmassa on tavaraa...
Jos mikään muu ei huvita, voi istuutua kahvilanpöytään ja tarkkailla ohitse viilettäviä hahmoja. Tiskillä ei enää (tarkastuksen varalta) pidetä tuhkakuppeja, ja asiakkaita kehoitetaankin tumppaamaan lattialle tai - siistimmissä paikoissa - pöytään erikseen tuodulle muutoin tarpeettomalle "leipälautaselle". Kun kaivataan tervettä auktoriteettivammaa, ranskalaisiin voi aina luottaa.

Iltaisin saattaa valahtaa itämaisille sohvatyynyille kirsikantuoksuista savua puhaltaen, lumoutua silmänkääntäjän kertoillessa maailmasta jota ei enää ole ("kuinka sahasin vaimoni kahtia"), nähdä maailmankuulun tenorin (joka on ainakin lavalla myös maailman mukavin mies), kiivastua kohtuuttomalle tarjoilijalle tai liittyä iloiseen kirjakauppiasseurueeseen, jossa ensimmäisenä kysytään, lausunko nimeni petrarcalaisittain. ("Kyllä latinaa voi lausua ihan miten lystää kunhan tulee ymmärretyksi - mutta älä ihmeessä paapata sitä niinkuin teologian laitoksella tehdään, se kuulostaa ihan kuolleelta kieleltä!" -sic.)
Jos kaipaa tunnekuohuja, Bastillen Salomé jättää hillittömän, kyltymättömän, alkukantaisen hurmahengen maun kurkkuun moneksi päiväksi. (Karita Mattilan "paljastavasta" roolisuorituksesta otsikoineet tahot lienevät perin tunnekylmää sakkia, itse en olisi huomannut vaikka koko miehitys olisi ollut alasti koko näytöksen ajan - - tunsin itseni niin alastomaksi... ja palleaan sattui... ja jälkeenpäin oksetti... se oli varmaan sitä taidetta sitten.)

Tottakai Pariisi lellii minua. "Such stuff as dreams are made on...", kuten minua ja kolmoiselämääni ehdittiin kuvailla - mutta muistan myös kipeästi, kuinka Prosperon lausahdus päättyy. Lähetin itselleni memento morin Firenzestä. Nyt keräsin toisen Pariisista, ehkä vielä tehokkaamman. Jossakin on vielä renessanssihenkeä, jotkut ihmiset ponnistavat edes jossakin määrin samalta laudalta kuin minäkin, on paikka jossa kaikkia tekemisiään ei tarvitse selitellä juurta jaksaen...

Viisi päivää syvähengitystä ilman itsestäänselvyyksiä. Takaisin kotiin - ja olen taas se kummajainen, joka kirjoittaa baarissa eikä ole edes kännissä. Ihmettelen taas päivittäin, eikö todella ole mitään kivaa paikkaa jonne mennä. Väistelen taas miehiä, joiden ainoa jaettavaksi kelpaava ajatus on "sulla on tosi kauniit silmät" (olen köyhä opiskelija, mutta omistan peilin, kiitoksia vaan).

Tuuli puhaltaa sisälle asti. Paleltaa. Onko minut todella tehty tähän ilmanalaan? Tahtoisin vain halata niitä muutamaa ihanaa ihmistä koko ajan. Ottaa kiinni, rutistaa, enkä oikein tiedä kehtaanko.

Palan kurkussani on kuitenkin oltava sitä hyvää materiaa, sillä LIIKE jatkuu. Latina etenee kuin höyryjuna, näytöksestä alkoi heti karsiutua itsestäänselvyyksiä ropisten. Kuka tietää, ehkä voisi hetkeksi keskittyä olemaan - - - onnellinen?