Etäisyys

Olen viime viikkoina pohtinut etäisyyksiä monessa eri yhteydessä. Tänään hämmennyin käytöskoulussa. Esitän teesin.

Ihmisyksilöiden välillä on kaksi mahdollista etäisyyttä - käsivarrenmitta ja otsakosketus (sitten on pitkä tikku, mutta niistä ihmisistä tuskin tarvitsee sanoa tämän enempää). Kahden ihmisen välillä tämä etäisyys on vakio; siihen eivät vaikuta tilaisuus, läsnäolijat, elämänvaihe, hormonit, humala eikä tupakanpuute kuin hyvin hetkellisesti.

Hienoisia viittauksia. Muodollisia käytöstapoja. Punnittuja tekoja. Roolisuorituksia, joiden tehtävä on saada paikallaolijat siihen käsitykseen, että puhuja on pätevä / oppinut / kulturelli / sähkömies / lesbo / hyvä jätkä / lady / ylipäätään paras. Poliittisesti ja sosiaalisesti taiten muotoiltuja lauseita. Kohteliasta kiinnostusta, yleensä teeskenneltyä.
Vasta kun ärsytystä on kerääntynyt rekkalastillisen verran ja mitta tulee täyteen, näpäytetään. Huomautetaan käytöstavoista, asemasta, henkilökohtaisista vioista, käytösmalleista. Sanotaan se, mitä oikeasti ollaan ajateltu koko ajan.
Ystävälliset, jopa tuttavalliset välit esim. työtovereiden kanssa ovat toki normi, mutta niin on myös käsivarren mitta sormet ojennettuina. Näiden ihmisten kanssa ei pahemmin riidellä, eikä heidän näpäytyksiään oteta vakavasti.

Ystävien kesken en haluaisi odotella mitan täyttymistä, parempi on tökätä lempeästi kylkeen saman tien. Otsakosketuksessa on mahdollista sanoa tai tehdä mitä vain ilman pelkoa väärinymmärretyksi tulemisesta – sävy ratkaisee sisällön, eivät sanat. Otsakosketusihmiselle soitetaan keskellä yötä ja valitetaan että kaikki muut ovat idiootteja tai että päivä on pilalla. "Vanha heila kello viidessä, voitaisiinko näyttää siltä että meillä on tosi kiinnostava juttu kesken?" on toinen suosikki. Neniä hierotaan sen yksilön kanssa joka naljailee kannustaen – ja nauraa kanssasi molempien vioille.

Hyvä, olen jälleen pukenut sanoiksi yhden itsestäänselvyyden. Miksikö? Dilemma:
Entä jos nämä kaksi etäisyyttä yhdistetään? Entä jos satunnaisesti teititellään vielä sinunkauppojen jälkeenkin? Kaaoshan siitä syntyy. Ja sitten läiskäistään valkoisella hanskalla asioista, jotka vielä minuuttia aikaisemmin olisi kuitattu toverillisella teatraalisuudella ja yhdellä "hups, sori"lla.

Tietysti pitäisi osata vastata armaana vaikka kuinka neiditeltäisiin. Minulla on kuitenkin paha tapa ottaa silmä silmästä. Metsä huutaa niinkuin sinne kuiskataan, tiedättehän? Joku voisi vaikka kutittaa minut henkihieveriin tästä hyvästä.

Ubi bene, ibi patria

- - - niin - - -

Päivisin voi harhailla Art nouveau-jalokivipuodissa, ratsastaa karusellihevosella, halkoa sapatinhylkäämää juutalaiskorttelia, pakoila mielenosoittajia, ahmia Grand marnier-vohvelia, maata kuninkaallisen aukean ruoholla pilviä katsellen, penkoa hauraita pitsejä myyjättären haukansilmän alla, piirtää taideteoksia museossa, ruokailla klovneilla sisustetussa ravintolassa, kipsutella kipakasti halki hohtavien muotiliikkeiden tai etsiä elämänsä kenkiä aasialaisten kansoittamilta tukkukaduilta, joilta tuo kotiin pienen käsityksen siitä, kuinka paljon maailmassa on tavaraa...
Jos mikään muu ei huvita, voi istuutua kahvilanpöytään ja tarkkailla ohitse viilettäviä hahmoja. Tiskillä ei enää (tarkastuksen varalta) pidetä tuhkakuppeja, ja asiakkaita kehoitetaankin tumppaamaan lattialle tai - siistimmissä paikoissa - pöytään erikseen tuodulle muutoin tarpeettomalle "leipälautaselle". Kun kaivataan tervettä auktoriteettivammaa, ranskalaisiin voi aina luottaa.

Iltaisin saattaa valahtaa itämaisille sohvatyynyille kirsikantuoksuista savua puhaltaen, lumoutua silmänkääntäjän kertoillessa maailmasta jota ei enää ole ("kuinka sahasin vaimoni kahtia"), nähdä maailmankuulun tenorin (joka on ainakin lavalla myös maailman mukavin mies), kiivastua kohtuuttomalle tarjoilijalle tai liittyä iloiseen kirjakauppiasseurueeseen, jossa ensimmäisenä kysytään, lausunko nimeni petrarcalaisittain. ("Kyllä latinaa voi lausua ihan miten lystää kunhan tulee ymmärretyksi - mutta älä ihmeessä paapata sitä niinkuin teologian laitoksella tehdään, se kuulostaa ihan kuolleelta kieleltä!" -sic.)
Jos kaipaa tunnekuohuja, Bastillen Salomé jättää hillittömän, kyltymättömän, alkukantaisen hurmahengen maun kurkkuun moneksi päiväksi. (Karita Mattilan "paljastavasta" roolisuorituksesta otsikoineet tahot lienevät perin tunnekylmää sakkia, itse en olisi huomannut vaikka koko miehitys olisi ollut alasti koko näytöksen ajan - - tunsin itseni niin alastomaksi... ja palleaan sattui... ja jälkeenpäin oksetti... se oli varmaan sitä taidetta sitten.)

Tottakai Pariisi lellii minua. "Such stuff as dreams are made on...", kuten minua ja kolmoiselämääni ehdittiin kuvailla - mutta muistan myös kipeästi, kuinka Prosperon lausahdus päättyy. Lähetin itselleni memento morin Firenzestä. Nyt keräsin toisen Pariisista, ehkä vielä tehokkaamman. Jossakin on vielä renessanssihenkeä, jotkut ihmiset ponnistavat edes jossakin määrin samalta laudalta kuin minäkin, on paikka jossa kaikkia tekemisiään ei tarvitse selitellä juurta jaksaen...

Viisi päivää syvähengitystä ilman itsestäänselvyyksiä. Takaisin kotiin - ja olen taas se kummajainen, joka kirjoittaa baarissa eikä ole edes kännissä. Ihmettelen taas päivittäin, eikö todella ole mitään kivaa paikkaa jonne mennä. Väistelen taas miehiä, joiden ainoa jaettavaksi kelpaava ajatus on "sulla on tosi kauniit silmät" (olen köyhä opiskelija, mutta omistan peilin, kiitoksia vaan).

Tuuli puhaltaa sisälle asti. Paleltaa. Onko minut todella tehty tähän ilmanalaan? Tahtoisin vain halata niitä muutamaa ihanaa ihmistä koko ajan. Ottaa kiinni, rutistaa, enkä oikein tiedä kehtaanko.

Palan kurkussani on kuitenkin oltava sitä hyvää materiaa, sillä LIIKE jatkuu. Latina etenee kuin höyryjuna, näytöksestä alkoi heti karsiutua itsestäänselvyyksiä ropisten. Kuka tietää, ehkä voisi hetkeksi keskittyä olemaan - - - onnellinen?

Kotimatkat

Donatello työskenteli jonkin aikaa Veronassa kiivaimpana luomiskautenaan mutta palasi pian Firenzeen valitellen, ettei missään kehity taiteilijana kuin kotona suorasukaisen kritiikin keskellä.
En voinut olla muistelematta anekdoottia kun minua taannoin kutsuttiin asialliseen sävyyn nymfomaaniprostituoiduksi. Otin toki huomautuksen kohteliaisuutena, sillä kun viitattiin juuri alkaneisiin kirjallisuus- ja elokuvaopintoihini. Mutta otin myös terän vastaan. Syksyn aikana luen latinaa ja keväällä opettelen manuaalisen valokuvauksen alusta alkaen. Suorittaminen ei riitä, on myös opittava uutta. Erityismaininta myös p-o-j:lle raikkaasta piruilusta! Jos olisimme profeettoja omalla maallamme, ei koskaan kannattaisi lähteä toisaalle paapottavaksi ja jumaloitavaksi.

Tämän sanottuani karkaan heti Pariisiin töihin.
Toimenkuvana edustaminen, valokuvaaminen, tulkkaaminen, hyvin pukeutuminen, sisäänostot, muotikoulutus, järjestelyt, seuraneiteily - samaa vanhaa.
Vapaa-aikaa on rajoitetusti ja se on pian buukattu täyteen. Salomèn ensi-ilta, seksikkään tenorin konsertti (kyllä, menen katsomaan Roberto Alagnaa vain antaakseni kenties maailman kauneimmin lausutun ranskankielen hivellä hermopäitä, joita en tiennyt omaavani), Desannen ja Tony&Guyn näytökset pakollisen syndikaatin ja messujen lisäksi, korutukut ja Lafayette...
Aion kuitenkin ehtiä kantakahvilaan tervehtimään kantapeikkoja (vieläköhän vakipuheenaiheina ovat "pariisi ei enää ole kuin ennen" ja "on loukkaus miestä kohtaan, jos nainen juo jääteensä pillillä"?). Ja illastaa vanhan tuttavan kanssa, jos vain...
...kolme vuotta on pitkä aika. Iäisyys. Ja rehellisyyden nimissä on sanottava, etten tänä päivänäkään vastaisi siihen kirjeeseen.
Tuliaisiksi odotettavissa mausteita. Kuin ennenkin.

Loppukesän teemoja ovat olleet pimeys ja valo, sumuisa ja kirkas, pienten ärsykkeiden aiheuttamat odottamattomat liikkeet ja inessiivin merkitys. Koetan ehtiä kirjoittaa puhtaaksi muutaman aihetta sivuavan kirjoitelman kun toden teolla siirryn takaisin studiorutiiniin - ehkä ensi viikolla? Ehkä ihan viikon ajaksi?

"Voi, kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla!"