The Rambling of the Day

Nyt mie ruppeen laulammaan
Ja nyt sie saat sen kuulla.
En oo sinun hätävaras,
Vaikka taijat luulla.

Tämän kylän pojat ompi
Aivan huonoo sorttii.
Hattu päässä kallellaan,
Suu ku liävän portti.

Sen mie olen sanonu jo
Sataviisi kertaa,
Ettei miule ensinnäkkää
Huonot pojat kelpaa....

Sunnuntaina tanssitti. Kaivopuiston ilmaiskonsertit ovat yleensä vähintäänkin riskialtis ympäristö musiikin ystäville, mutta tällä kertaa paikalle oli saapunut aikuisempaa yleisöä ja tunnelma oli varsin leppoisa. En väistänyt yhtäkään rikkoutunutta kaljapulloa. Alkoi melkein epäilyttää. Pitkästä aikaa elävää kansanmusiikkia, pitkästä aikaa reipasta ja suoraa puhetta rakkaudesta kaikkien "mies jätti, nyt elämä risoo" - musikaalivoivotusten ja "fits like a glove, this must be love" - rokkirietastelujen jälkeen. Hyvä tytöt!

Värttinän lemmennostatusta kuunnellessa muistin musiikin rituaaliset juuret tavallista paremmin. Musiikki on abstraktia, sitoutumatonta ja kenties juuri siksi se herättää voimakkainta sitoutumista kuuntelijoissaan. Etsikääpä väkijoukosta yksilö, jota kiinnostaa viikinkikypärän sarvien autenttisuus vain Bayreuthin kamaralla, ja saatte kuulla Wagnerin olevan "absoluuttista musiikkia". Metallin ystävä huudahtaa "paskimmillaankin hevi on parasta!" ja viittaa samaan tunteeseen kuin kriitikko, joka kertoo pianistin "tulkinneen Ravelia intohimoisesti". Kaikki jäävät yhtä kauas musiikin herättämien tuntemusten kuvauksesta, ja selityksestä.
Tietyn musiikkigenren suosijat muodostavat helposti uskonlahkoa muistuttavan yhteisön rituaaleineen kaikkineen. Vaatetusta ja käytösmalleja kannetaan kuin daavidintähteä. Musiikillinen kokemus ei ole täysin jaettavissa, kuten ei uskonnollinenkaan - siksi omanmielistenkin joukossa on turvauduttava metaforiin ja tekniseen nippelitietoon, puheen todellinen aihe väistää sanoja ja konkretisointia.

En ole koskaan kuulunut uskonnolliseen tai musiikilliseen ryhmään, vaikka sekä uskonto että musiikki ovat aina olleet innoituksen ja terapian lähde. Olen kaikissa musiikillisissa yhteisöissä vähän ulkopuolinen, koska en voi yhtyä uskontunnustukseen jossa vakuutetaan oman mieltymyksen olevan ainoa oikea. Yhtä valheellista olisi liittyä uskonnottomien ryhmään ja sanoa kuuntelevansa "ihan kaikkea mahdollista", sillä preferenssini ovat kuitenkin voimakkaita.
Samalla tavoin kuin pyhä kirja ei aina olennaisesti eroa toisesta, musiikin genrerajat tuntuvat teennäisiltä ja epäolennaisilta. Olen kantapään kautta oppinut että Finlandia-talossa soitetaan taidemusiikkia ja metallissa käytetään särökitaraa - mutta esityspaikan ja soittimen mukaan luokittelu tuntuu edelleen vähän hupsulta. Wilden sanoin: "Books are well written, or badly written. That is all."

Kierosti samaan aiheeseen liittyen: Näyttelemistä harrastava tuttava selitti taannoin silmät kiiluen, kuinka haluaisi ohjata Hamletin niin, että pääosaa esittäisikin - valmistautukaa järkytykseen - nainen! Olisihan se tooosi rebeliä, JOS näytelmän sanoman ja teemankuljetuksen kannalta sukupuolella olisi mitään merkitystä, ja ELLEI Sarah Bernhardt olisi näytellyt Hamletia jo reipas vuosisata sitten (eikä ollut ensimmäinen, vain merkittävin). Mikä järisyttävä idea! Jos tapahtumapaikaksi vaihtaisi vielä kaatopaikan, saataisiin mukaan raivokasta yhteiskuntakritiikkiä - Opheliaa voisi esittää minun puolestani vaikka strutsi. Feministit ovat sitten suloisia.

Älkää ymmärtäkö väärin. Tällaisia asioita tulee tehdä. Mutta jos säännöt on tehty rikottaviksi, niitä ei tarvitse rikkoa ihan vain rikkomisen ilosta. Punk täytyy tuoda oopperalle mutta ei VAIN siksi että se on rajoja rikkovaa. Taide, joka tietoisesti irrottautuu konventioista koska konventiosta on irrottauduttava, toimii totutun ehdoilla vaikkakin sen vastaisesti ja luo pian oman konventionsa. Ja ehkä hyvä niin.

Katsotaanpas... kaiken tämän höpinän voisi varmaankin tiivistää yhteen lauseeseen.
"Toivoisinpa etteivät ihmiset uhoaisi niin yksisilmäisesti, kun on tuo matalapainekin tulossa!"
Jepjep. That does it.

Oli pakko laittaa aivot päälle hetkeksi. Kertoisin valheen, jos sanoisin olleeni eilen töissä neljättätoista tuntia. Totta kyllä, aloitin kymmeneltä ja kellon lähestyessä puoltayötä istuin yhä sävykerrosten ihmemaassa, mutta töiden välissä tein muutakin. Hoidin ainakin sekopäistä pikkuveljeä, hullua vaaria, yksinäistä mummoa, elokuvapanttivankina kituvaa äitiä, hilpistynyttä isää, masentunutta kampaajaa ja onnetonta poikaystäväehdokasta (ehdokasta omassa päässään, minen seurustele).
Kun vielä kerroin iltasadun pelokkaalle ohjaajalle, saatoin hyvillä mielin jatkaa Mark Twainin satiiristen tarinoiden parissa ja huvikseni soittaa viulua tyhjässä liikehuoneistossa. Loppuviikon ajattelin ottaa vähän rennommin.