Neula

Vietin kolme aurinkoista päivää Ruissalossa rock-festivaalilla. Olen ruskettunut enemmän kuin vuosiin ja näytän ihan punapäältä pisamineni, keikat olivat hyviä ja majoitushenkilökunta hyväntuulista ja joustavaa. Palatessani olin silti turta, voipunut, pahoinvoiva ja yksinäinen. Vakaumukseni vankkuus oli kuusinkertaistunut ja perspektiivi tarkentunut, ihan kuin ruotsinristeilyn jälkeen. Ankarasti tupakoidessani ja raskaasti humaltunutta festarikansaa toljottaessani pohdin tosissani, olenko liian nuori ymmärtämään vai liian vanha oppimaan keskimääräisiä käytösmalleja. Minusta koko alue oli infernaalinen humalan ja huonon käytöksen kyllästämä sikolätti, mutta useimmat muut tuntuivat viettävän kesän hauskinta viikonloppua. Olisi ehkä pitänyt ottaa kaveri mukaan.

Olisi hauskaa olla avoin ihminen ja tulla toimeen ihan kaikkien kanssa. Mutta maailmamme toimii tekemiemme valintojen asettamissa rajoissa, ja valintojen tekemättä jättäminen - liioiteltu avoimuus - johtaa ajelehtimiseen joka on vielä vaarallisempaa kuin väärien valintojen tekeminen. Jos alan tinkiä henkisestä tasosta ja idealismista, kaivan itselleni kuoppaa josta nouseminen on vaikeaa. Kyynikko ei saa mitään siksi, ettei usko valinnalla olevan merkitystä. Siinä hän lähestyy fundamentalistista evolutionistia ja menettää vapaan tahtonsa omasta aloitteestaan.

Siksipä: Ei pidä eikä tarvitse olla missään tekemisissä sellaisen viihteen kanssa, jonka pääasiallinen tarkoitus on saada humalaiset ihmiset ostamaan lisää olutta. Ei pidä eikä tarvitse tyytyä seuraan, joka on juuri sitä itseään - seuraa, nimittäin - ja jossa kaljakavereiden kommellukset ovat niin hauskoja juttuja, että ne kannattaa kertoa useampaankin kertaan. Ei pidä eikä tarvitse ehdollistua ajatusmaailmalle, jonka mukaan Kännimaa on konkreettinen, autonominen kuningaskunta jossa kaikenlaiset lainalaisuudet ovat muuttujia. Ei pidä eikä tarvitse tyytyä. Ei pidä eikä tarvitse ajelehtia. Ei pidä eikä tarvitse. Mutta jos toiset haluavat, se on sallittava.

Tajusin myös, kuinka paljon olen kasvanut sitten viime Ruisrockin. Olen löytänyt kanavan ja motivaation taiteellisille pyrkimyksilleni, olen oppinut tekemään töitä, olen rakentanut terveemmän itsekritiikin ja paremman tietoisuuden siitä, mitä olen. Minun ei enää tarvitse olla aina oikeassa - "neula idiotismin heinäsuovassa" - vaan voin säästää ymmärrykseni niiden ihmisten korville, joiden kiinnostus ja kompetenssi riittävät vastakaiun tuottamiseen. Olen oppinut arvostamaan niitä asioita, joita aiemmin pidin itsestäänselvyyksinä - sivistystä, käytöstapoja, keskustelutaitoja, kiinnostusta, lahjakkuutta, rehellisyyttä, innokkuutta, itseironiaa, kärsivällisyyttä, luottamusta, ja ennen kaikkea näiden ominaisuuksien synnyttämää pakotonta, ilmavaa, syvällistä ja hauskaa keskustelua. Nyt tuntuu siltä, että voisin taas kaivata tällaisia positiivisia itsestäänselvyyksiä, olen laajentanut maailmankuvaani ehkä vähän liiaksikin. Paikkani universumissa on pikkuinen ja siksi syytä pitää hyvässä järjestyksessä, enkä edes osaa sopeutua riittävästi pärjätäkseni isossa ja pahassa maailmassa ilman suojaverkkoa.

Onneksi ei pidä eikä edes tarvitse.