Kuume

Olen kai kipeä. Mutta aina on joku kipeämpi.

Opittu empatia on ihailtavaa. Se tarkoittaa maailmanlaajuisesti harvinaista kykyä kuvitella itsensä toisen ihmisen asemaan. (Ihan niin kuin etiikantunneilla...) Empatiakyvyt kasvavat yleensä omien kokemusten kautta - jos on tuntenut raivostuttavaa turhautumista jonkin asian suhteen, on luonnollisesti helpompaa kuvitella toisen avuttomuus samantyyppisessä tilanteessa. On hienoa, jos voi teennäisen voivottelun sijaan tuntea aitoa myötätuntoa kanssaeläjiä kohtaan.

However.

Synnynnäinen empatia ei ole lainkaan yhtä mukava piirre, ainakaan kantajalleen. Sillä siinä, missä kokemusten ja logiikan kautta opitun empatian harrastaja kuvittelee itsensä toisen kärsimyksiin, empaatti löytää itsensä niistä tahattomasti.
Empatia on hyvä renki mutta huono isäntä: Oikein kanavoituna se tuottaa empaatin lähiympäristöön hyvinvointia ja osapuolten välistä ymmärrystä, väärissä käsissä se repii kappaleiksi omanarvontunnon, ylpeyden ja lopulta mielenterveyden. Empaatti on paras kuuntelija ja täydellinen uhri. Hän antaa luonnostaan paitansa talvipakkasella - hell, hän antaa lapsensa pois jos joku muu tuntuu sitä enemmän tarvitsevan! Empaatin voi torjua ja sysätä syrjään myöhempää käyttöä varten kuin kolmen pennin porton - luonnostaan empaatti alistuu kaikkeen, koska kuvittelee muiden tuskan aina suuremmaksi kuin omansa.

Siksi onkin ensiarvoisen tärkeätä, keitä empaatin läheisimpiin kuuluu ja millaisen itsetunnon ja ylpeyden fasadin hän rakentaa suojakseen, millaisen selkärangan ja tasapainon hedonismin ja myötäelämisen välillä hän saavuttaa. Ironia auttaa myös...

Koettakaa kestää. Luin "Ranskalaisen luutnantin naisen" kuumeisena ja tätä traagista sankaritarta jatkuu varmaan viikon verran. Sitten lupaan taas kirjoittaa jotain edes omalla skaalallani asiapohjaista.