Passio

Ah, pääsiäinen! Joulusta ei koskaan tiedä, missä lukaalissa ja missä seurueessa sitä viettää tai mitä kauheuksia lahjapaketeista paljastuu. Pääsiäinen on monin verroin miellyttävämpi ja selkeämpi: Tiedän sanoa, että ensin olen suvun kanssa syömässä ja sitten juoksen Johanneksenkirkkoon kuuntelemaan Bachia. Tämä perinne on tietysti sitäkin merkityksellisempi, kun olen keksinyt sen ihan itse!
Kuuntelen Matteus-Passion kerran vuodessa kirkossa enkä siinä välissä koske teokseen vaikka kuinka himottaisi. Korkeintaan selailen nuotteja päästäkseni pahimmasta nälästä. Äänitallenteet ovat nykyään itsestäänselvyys, ja siksikin tuntuu erityiseltä kuunnella yhtä teosta niin kuin musiikin ystävä olisi sen ennen radion yleistymistä kuunnellut; elävänä esityksenä kerran vuodessa.

Kuten kaikkiin hyviin perinteisiin, vuosittaiseen passioon kuuluu monenlaisia rituaaleja. Tulen aina mummolasta, joka on Johanneksenkirkkoa vastapäätä; olen aina sekavassa mielentilassa sanailtuani kiivaasti sukuni kanssa; istun aina parvella ja useimmiten alttarin takana, missä on vähän ihmisiä koska kuoroa ei näy (sen sijaan kapelmeister on hyvin näkyvissä, samoin vuosi vuodelta pulisongikkaampi evankelista, ihana mies); otan aina mukaani partituurin ja perinteikkään ohjelmani, jonka sivuihin on vuosien varrella raapustettu kommentteja jos jonkinlaisia (alkaen jonkin aarian epäinhimillisestä kestosta ja päätyen "Jeesus starring pehmoinen tyyny"-piirroksiin). Selkäni kipeytyy aina helvetillisesti enkä koskaan muista ottaa evästä, joten jonkinlainen myötäkärsimys kuollutta profeettaa kohtaan on taattu. Tulen aina ulos kirkosta tyynen onnellisena, ehkä vähän henkistyneenäkin.

Kiirastorstaina Johanneksenkirkko on minun turvapaikkani. Matteus-Passio rytmittää vuottani paljon henkilökohtaisemmin, todemmin kuin uusivuosi tai kesäloma.
Uusi sykli on taas alkanut. Aloitan sen syömällä hyvin ja pitämällä huolta laiminlyödyistä ystävistä.