Uusi kuu, ja seulaset

Tämä on sadas blogikirjoitukseni - tai ainakin sinne päin.

Olen hyvästellyt vaarini niin kuin osaan - laulaen virsiä, kansanlauluja, negrospirituaaleja, pieniä, kaipaavia ja lohdullisia sävelmiä - ja palannut outona ja villinä taskut täynnä serkkujen numeroita, selässäni pelimannivehkeet ja kirjoituskone. Serkut ovat kasvaneet monta senttiä. Minustakin tuntuu, kuin puolikkaan olisin vielä venynyt.

Koko syksyn kantavia tunteita ovat olleet neuvottomuus, sisällöttömyys ja uskonpuute. Olen ollut hiljaa mukava ja pelännyt sarvikuonoja. Dalín lailla näen niitä pitsinnyplääjissäkin, mutta minulle kukkakaalin jumalallinen lukusymmetria on monta kuukautta tarkoittanut silkkaa uhkaa.

Lauantaina mummo piti lujasti kiinni ja sanoi, että pitää muistaa kiittää. Siitä kasvoni ja käteni aukesivat.

Kaikki on hyvin. Nuoruuteni rikkain, voimakkain aika on tässä - jos lakkaan tuijottamasta niihin aikoihin jotka olisivat voineet olla. Olen aloittanut ne opinnot, jotka minua todella kiinnostivat koko sen ajan, kun taistelin byrokraattisia tuulimyllyjä vastaan. Työni on parhaimmillaan inspiroivaa ja pahimmillaankin ainakin avartavaa. Ehdin tehdä kaiken, mitä haluan, kaiken - ja mikä vielä tärkeämpää, kykenen siihen myös! Viime kuukausien paikallapolkemisen tunne on ollut silkkaa perspektiivin puutetta - päivät ovat pitkiä ja täysiä, luetut kuvat ja sanat runsaita ja merkityksekkäitä. Helposti luulee eilistä viime viikoksi, eikä turhaan.

Olen - suunnattomaksi järkytyksekseni - löytänyt elämänkumppanin, jonka kanssa rakkautta ei tarvitse uudelleenmääritellä - jonka olkapäälle voin laskea pääni sen sijaan että olisin pakotettu muuttumaan laakeripuuksi ja hetikohta käärmeeksi. Nyt alan taas luottaa sanoihin, sallimuksen kiitos - muistaa mitä minulle tarkoitti niiden todellinen yhteys aistimaailmaan ja tunteisiin. Saan olla hupsu sammakko jos siltä tuntuu.

Ystäväni ovat uskomattomia. Merkityksenluojia, sisällöntuottajia, empaatteja, tutkijoita. Pitkän yksinäisyyden jälkeen Doll Posse alkaa jälleen ravistaa ruosteitaan. Kysymyksittä, epäilyksettä sillat rakennetaan taas sanoista - puhutuista ja kirjoitetuista. Olen pitkään ollut kauhean mukava aivan turhaan, ja väärille ihmisille. Lupaan taas parantaa tapani.

Ja äkkiä kaikki mikä äskettäin oli vaikeaa ja monimutkaista ja suurta ja vaati taustatyötä tai ainakin tunnustelua, näyttäytyy taas ilmiselvänä - koska me olemme sellaisia ihmisiä.

Tänään on päivä yksi, ja jos hyvin käy, huomennakin on päivä yksi. Varmaa on, että suonissani juoksee taas verta muumiopölyn sijaan.

Kiitos.