Takki / Don Giovanni

Edepol, Caesar! Cornerum favemos!

Joku sanoi sen jo. Ettei tarvitse itse vaivautua.

"Some praise at morning what they blame at night,
But always think the last opinion right."
(Pope; Essay on Criticism)

"I’ve been baking cakes for the Enemy,
I’ve been dying to find our the hard way
I’ve been taking friends to the alleyway
-Two down now, but who’s counting anyway?"
(Palmer; Mandy Goes to Med School)

"Sen takia viisas vaikenee tällaisina aikoina, sillä tämä on paha aika."
(Aam. 5:13)

Ei kannata kääntää takkia jos vuorin saumat on vinossa. Ja niin edelleen.

Olen viime aikoina viipyillyt vapaasti kultaiseissa nuoruusmuistoissa. Kansallisoopperan Don Giovanni on ohjattu juuri siihen rehellisesti vanhanaikaiseen, kanonisoituun tyyliin jota rakentelin päässäni yläastelaisena kuunnellessani teosta korvalappustereoista edesmenneessä Bulevardin Kahvisalongissa. Mutta jotain on vinossa:
Päähenkilö ei ole läheskään niin hurmaava lavalla kuin musiikissa! Individualismin ja elämänilon enigmaattinen soihdunkantaja näyttäytyy uudessa valossa – porvarillisena, keski-ikäistyvänä, narsistisena elostelijana. Mikä meni vikaan? Olenko kasvanut yli? Ei, etsin miekkosen IPodistani ja kuulen jälleen Vapauden sulosointuja! Miksi siis oopperasalissa toivon kiivaasti pian näkeväni moisen irstaan ukon kärsivän Helvetin tulessa?

Vaivasin kovasti päätäni. Toisen puoliajan lopulla kirkastui.
Eurooppalaisessa tarustossa Don Juanin legenda on sukua Faustille – kaksi tarinaa eriävät olennaisilta osiltaan vain päähenkilönsä suhteen. Don Juan on tunne vailla tietoa, Faust tieto vailla tunnetta. Faust, väsynyt intellektuelli kirjojensa keskellä, janoaa aistinautintoja ja todellisia tuntemuksia niin syvästi että vaihtaa niihin sielunsa. Tämä rehellinen, inhimillinen tarve – tuntea, ei ajatella! - lunastaa hahmon katsojan silmissä vaikka lopussa odottavatkin pakolliset helvetinlieskat.

Don Juanin vetovoima perustuu niin ikään vilpittömyydelle – hahmo on puhdasta energiaa ilman taka-ajatuksia. "Love is inherently free!" on hänen tunnuslauseensa, tämä hetki hänen ainoansa, tunne hänen ainoa ohjenuoransa, hänen kaikki tunteensa rehellisiä, vailla myrkkyä. Juuri tämä yksiulotteisuus luo myyttisen, kuolemattoman hahmon. Juan on egoismistaan ja hyväksikäyttäjän elkeistään huolimatta viaton, koska ei tiedosta aiheuttamaansa mielipahaa ja todella uskoo kaikkiin jakamiinsa rakkaudenvaloihin.

Ilman tätä puhdasta hyväntahtoisuutta Juan on todellakin vain porvarillinen irstailija ja ansaitsee tuomionsa myös katsojilta. Tirso de Molina ja Byron ymmärsivät että hahmo menettää ajattoman, legendaarisen luonteensa jos se alistetaan aikakautensa moraalikäsityksille ja latistetaan ylivertaiseksi naistenmieheksi ja pahantekijäksi. Moni muu kirjoittaja, Molière mukaanlukien, on käsitellyt hahmoa tavalla, joka ei tee sille oikeutta.
Myös Da Ponten libretto, vaikka muuten varsin näppärä onkin, on helppo tulkita tarinaksi hillittömästä libertiinistä joka itsetietoisesti virtsaa sääntöjen ja moraalin päälle. Teos on tässä mielessä ristiriidassa sekä legendan että itsensä kanssa: Mozartin musiikissa ei ole tietoakaan pahantahtoisuudesta, Don Giovannin musiikki on räiskyvää, elämänjanoista, dynaamista, veijarimaista – ei milloinkaan pälyilevää tai ilkeämielistä.
Jää ohjaajan ja nimiosan esittäjän vastuulle seurata joko tekstiä tai musiikkia.

"Udisti? Qualche bella dal vago
ahandonata. Poverina! Cerchiam di
consolare il suo tormento."

Jos huomautus on rehellinen, se on aseistariisuva. Jollei, se on limainen - keskinkertaista hakkailua. Kansallisoopperassa on nyt seurattu tekstiä ja tulos on kyllä toimiva muttei aivan aiheensa arvoinen. Kenties ensi kerralla…

Se lapsuuden sankareista tällä erää. Hyvä. Nyt tiedän, kuinka esitän Don Juania vaikuttamatta limaiselta hyväksikäyttäjältä. Ja nyt kun miettii… ehkä ei ole suurensuuri ihme, että minusta tuli tällainen. Näiden kaverien kanssa vietin herkät vuoteni. Seuraavaksi esittelyssä Saatana.