O, Dio!

Ystävä ilmoitti katsovansa parhaaksi lopettaa kanssakäymisen, koska häiritsen hänen elämäänsä. Olin ymmärtävinäni että jatkamme hyvänpäiväntuttuina, mutta viestintä deklaraation jälkeen on ollut ristiriitaista.

Aamuöiseen humalaviestiin herätessäni en voinut olla miettimättä että jos tämä nyt kuuluu siihen aikuisten elämään, pidän mielummin naiivin kuplani - sen, jossa täyskiellot säästetään fiktioon eikä omia päätöksiä sovi sysätä muiden ylläpidettäväksi, mutta jossa kaveria ei jätetä ja luottamus eleen vastavuoroisuuteen on pyhä.

Samaisella hetkellä tajusin jotakin kenties oleellista:

Kahden ääripään välillä huojuminen luo kyllä illuusion liikkestä samalla tavoin kuin ympäristön vaihtaminen luo harhan muutoksesta, mutta etenemisen ja uudistumisen kanssa niillä on valitettavan vähän tekemistä.

Vuoristoratakin päätyy aina lähtöpaikkaansa. Jos vierustoverin korvan on vauhdin huumassa kirkunut kuuroksi, sitä voi pysähdyttyään pyytää anteeksi. Ylpeys on hieno asia, mutta sen takia on turha ottaa selkäänsä - käytöstavat hallitsee vasta, kun niitä osaa soveltaa muuallakin kuin arkipäiväisissä tilanteissa.

Ilostuin kovin opittuani jotain (enkä kaikkein vähiten siksi, että sain opin heti käytäntöön). Ja innostuinpa oppimaan lisää. Teologian, ravintoloiden, elokuvien, tenttaamisen, ideoinnin, tupakoinnin, klassisen kreikan ja valistusajan huijarien sekamelskaa, kerrankin täyteläisesti käytettyjä vapaapäiviä! Vielä tarvitsisin aikaa kaivautua nuottikirjastoon laulutunteja varten ja energiaa yhden pikku projektin loppuunviemiseen, sitten kesä rullaakin omalla painollaan...

Kuka olisi arvannut, että elämä löytyisi kuolleen kielen ja (vielä kuolleemman) gnostilaisen välistä? Ai niin, olisihan minun pitänyt...