Hedonismista

Todellinen muutos tulee yllättäen ja ilmoittamatta, ilman julistuksia tai torventoitotuksia.
Ja tässäkö se on, sitten? Seison pyörteen keskellä ja ihmettelen. Monta päivää rauhaa ja toimintaa, syventymistä, kirkastumista, oikeata oppimista pitkästä aikaa. Ja musiikkia, luojan kiitos! Siivosin asuntonikin iloissani. Nyt siellä on oikein kotoisaa.

Tänään ainekirjoitus, ja vain puoli tuntia myöhässä! "Kuinka kirjallisuus on vaikuttanut käsitykseeni rakkaudesta?"
Olisi varmaan pitänyt kirjoittaa Jane Austenista. Kirjoitin kirjallisuuden arkkityypeistä, joihin olen niin kovin kiintynyt - Don Juan, Hamlet, Saatana. Ja rakas, rakas Lady of Shalott, kirjoitin hänestä pitkän pätkän! Olen tehnyt neidosta laulunkin. Ja kerroin, tietysti, sosiaalisista konventioista, ja mummostani, ja venäläisistä kaksoissisarista. Joko hyvä arvosana tai aiheen vierestä ja hylätty, kuten aina.
Perustelin kyllä, että kirjallisuus on saanut minut ymmärtämään rakkauden laajempana kuin vain kahden ihmisen välisenä romanttisena (ja usein eroottisena) tarpeena. Silmänkääntötemppuni saattaa jopa mennä läpi, mutta hauskaa sitä suunnitellessa joka tapauksessa oli...

Tähänkin aiheeseen liittyen, jatkan eilistä pohdintaa lahjoista ja vapaaehtoisuudesta ja uskontunnustuksista... ja hedonismista. Olen pohtinut näitä silloin tällöin ja tiedän, että moraaliopin kirjoittaminen on aina hippusen risqué - mutta se sujuu juuri nyt luonnostaan. Siispä asiaan.

Mikään tässä maailmassa ei ole pakollista, ja parhaiten tarkoitustaan toteuttavat ne ihmiset, jotka tekevät juuri sitä, mitä haluavat.

Tässä on tärkeä vivahde-ero: Jotkut tekevät, mitä haluavat. Toiset tekevät mitä sattuvat lystäämään. Tämä on väärin ymmärrettyä hedonismia, rinnastettavissa hihhuleihin jotka lukevat Raamattua uskoen joka sanan.

Hedonismin toteuttaminen sen ideaalimuodossa on haastavampaa kuin minkään uskonnon, sillä se vaatii jatkuvaa kyseenalaistamista ja itsetutkiskelua. Hedonistinen laskin on hurmaava idea jonka toteuttaminen ei käytännössä ole mahdollista, ja siksipä hedonisti joutuukin arvottamaan tekoja ja muokkaamaan omia elämänohjeitaan jatkuvasti. Hedonisti ottaa jumalan paikan universumissaan ja kantaa täyden vastuun itselleen. Altruismi ei yleensä ole niin kaukana hedonismista kuin kuvitellaan, sillä tuntiessaan itsensä ihminen oppii myös tiedostamaan muut päämäärinä, ei välineinä. Täten muiden tunteista tulee merkityksellisiä siinä missä omistakin.

Kauheinta on nähdä ihminen, joka pakottaa itsensä tekemään itselleen yhdentekeviä asioita vain siksi, että ne ovat “hienoja” tai “toivottuja” tai “pakollisia”. Siksi konventiot ovat vaarallisia ja ryhmähenki epäilyttävää – ne luovat hurskastelijoita ja pysyvästi tyytymättömiä ihmisiä. Ja yksilöitä, joilla kaikista muista lahjoistaan huolimatta ei ole todellista itsetuntemusta – rohkeutta rakastaa itsessään myös sitä puolta, jonka yleinen konsensus tuomitsee arvottomana tai moraalittomana. Häpeä on pahinta, mitä uskonto tai yhteiskunta voi ihmiselle antaa. (Heti kannoilla tuleekin sitten itsetietoinen häpeämättömyys. Kas, on niitäkin, jotka tekevät mitä lystäävät voidakseen tuntea itsensä paheellisiksi. Piruparat.)