Oliivipuu

Tänään luettua: Oliivipuiden runsas istuttaminen on antiikintutkijalle tärkeä indikaattori vakaista poliittisista oloista, sillä satoa täytyy odottaa vuosia. Harva tahtoo istuttaa mitään, minkä sadosta ei luultavasti pääse itse nauttimaan.

Mitäkö olen tehnyt nämä hijaiset kuukaudet? Lukenut kirjoja. Syönyt jäätelöä. Polttanut tupakkaa sisäpihalla. Käynyt Lelumuseossa. Kuunnellut Bachia. Ostanut pääkallopenaalin. Tutustunut outoihin silmukoihin. Tapellut evoluutiosta. Ajanut kumiveneellä. Leikkinyt kotia kodittomain (ja oppinut yhdessäeloa sen varjolla). Kehittynyt antikvariaattorina. Tehnyt kaksi tarjousta. Kirjoittanut lapsuudenmuistoja. Piirtänyt kelvollisen kukkakaalin. Ostanut lipun Monteverdin L'Orfeoon ja Ute Lemperin (idoli!) konserttiin. Mitä ihmiset nyt tekevät kun aika ei riitä koneella istumiseen?

Ryhdyin päätoimiseksi opiskelijaksi. Ryhdyin myös päätoimiseksi valokuvaajaksi. Odotettavissa on näiden kahden elinkeinon välisiä konflikteja myöhemmin syksyllä, ymmärrettävistä syistä. Stay tuned.

Kouluun! Kaksi yötä sitten uneksin valtavasta, hämärästä pylväin ympäröidystä salista, jonka nurkkaan tiivistyneinä istumme kolmen kurssitoverini kanssa. Opettajan hengitys huuruaa hänen messutessaan kreikan sijamuodoista - ja sitten saapuvat Linnut. Vasta herätessäni minulle todella valkeni pääaineeni järjettömyys. Sitäkin innokkaammin olen laskenut päiviä koulun alkuun.

Tulin naisen ikään kukkaseppele päässä lettuja paistaen päivänä, jonka ihanuutta en voi kylliksi ylistää. Maailman pienet ja suuret ongelmat alkoivat heti liukua vanhojen silmieni ohitse rutiinilla. Yksi koditonna ja peittelen jälleen. Joku ei maksa. Joku ymmärtää suomea kyllä, muttei puhetta. Etsikkoaikani päätöskin olisi voinut olla traumaattinen jollen olisi nähnyt sitä surrealistisena, jotenkin Dalín sarvikuononsarvien värittämänä - hälytysvalot syttyvät korviavihlovassa hiljaisuudessa ja kaikki sen jälkeen tullut peittyy nauruun...
Sain tuntea itseni vuoroin bakkhantiksi, vuoroin Euridikeeksi, mutta - koska todellisuus seuraa kreikkalaisen tragedian sääntöjä - lepytysuhrin jälkeen kaikki on hyvin. Toinen yrittää uudestaan, minä aion yrittää ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja kuinka? Olemalla yrittämättä.

Viisi vuotta.
Niin kauan sitten olen ollut tilanteessa, jonka silloisen arvioni mukaan saattaisi pysyä vakaana kaksi vuotta. Nyt en puhu metafysiikkaa tai psykologiaa. Puhun ulkoisesta todellisuudesta. Asunnosta, rahasta, opinnoista, elinkumppaneista.
Puhun kiireestä, siitä ettei saa mitään tehtyä koska haluaisi olla valmis jo, ja toinen asia jää huomiotta sillä välin kun keskityn tähän, ja tätä menoa maailma ei koskaan saa tietää kuka olen.

Nyt tuntuu siltä ettei enää ole kiire.

Tuntuu siltä, että voisin istuttaa oliivipuun.