Quelle bordelle!

My keyboard is fucked up, the reality must have bent somewhat during last night. Nothing is in its usual place, I am currently writing blind. No Finnish funny letters either. I say! Most unusual, this.

Enjaksaenjaksaen...

Tänään paras ystäväni on ollut NanKingin iloinen tarjoilijatar, joka toi teepannun (talon laskuun, tietenkin) pöytään heti nähtyään hajoilevan persoonani ja tiedusteli vointiani pääruoan puolivälissä. Mumisin jotakin sekavaa niskakivusta ja koitin olla itkemättä edes hetken.
"Onko tulossa sairas? Onko huoli? Juo lisä tee vähän auttaa."
Join teetä. Se auttoi vähän. Lähtiessäni olin jo hyvillä mielin.
On vähän vaikea päivä.

Prinsessaleikki

1860-luvun valloittavaa linjaa! Iloiset teemaviikot! Uskokaa tai älkää, hääpukujen sovittelu, muodistaminen, kursiminen ja asettelu on rankkaa ja välillä puuduttavaakin työtä. Laahuksiakin pitää varoa.
Vaihdoin työnimikkeeni "stylistista" "puvustajaksi" melkein hukuttuani antiikkihuntuihin. One done, four to go! Saattaa tulla kiire.
Ja minä kun olin lukion tytöistä ainoa, joka ei ollut visioinut hääpukuaan! Nyt en enää kyennyt välttämään aihetta. Kaiken tämän tyllin keskellä naisten smoking tuntuu yllättävän raikkaalta vaihtoehdolta. Nyt on riittämiin syitä hankkia vihdoin se virttynyt villapaita.

Torso

Siinä se seisoo, mallinukenpuolikas tonni valkoista pitsiä yllään. Kävin hakemassa varakropan hassusta liikkeestä, jossa kaikki olivat alasti (paitsi myyjä) ja kiikutin uuden kaverini studiolle vaatetettavaksi. Se pääsi heti sovittamaan elämänsä onnellisinta päivää.
Päällä varustetut mallinuket ovat kaameita ja uhkaavia tyhjine silmineen, torsot taas täydellisen neutraaleja, luotettavia, ystävällisiä. Ne vain tekevät työtään, esittelevät vaatteita, eivätkä yritäkään korvata todellista ihmistä ulokkeineen ja kasvonpiirteineen. Peruukkipäinen vahanukke näyttää aina siltä, että se kadehtii elonkipinää ohikulkijoilta.
Kenties samasta syystä surullinen pelle on katkeransuloinen näky ja Ronald McDonald aiheuttaa kauhunväristyksiä; Pellen tosiolemus on haikea, surkea, traaginen. Hymyilevä pelle toimii luontonsa vastaisesti ja on vähintäänkin skitsofreeninen tapaus, mahdollisesti myös kannibalismin harrastaja. Joku maaninen tappaja pelleasussa vaanimassa pikkulapsia... Hyi olkoon. Lopetan pohtimisen ennen kuin menetän yöuneni.

Sherlockiaaninen ihanne

Eilen pohdin kuriositeettikabinetteja. Niitä 1600-luvun kokoelmia, joihin rikkaat keräilijät haalivat luonnontieteellisiä ihmeitä ympäri maailman. Suurimmat kokoelmat saattoivat täyttää kokonaisia palatseja ja olivat aikansa ylimystön huvipuistoja: Yhteen saliin oli lavastettu Afrikka, toisessa esiteltiin Tyynenmeren ihmeitä... Paitsi täytettyjä lintuja ja neulattuja perhosia, kokoelmat sisälsivät useimmiten myös shokeeraavampia näytteitä - sokeita syvänmeren kaloja jotka esiteltiin merihirviöiden jälkeläisinä, epämuodostuneita pääkalloja Aasiasta, kuivattuja lihansyöjäkasveja Amazonilta, noitarumpuja Afrikasta, kaksipäisiä käärmeitä, merenneidon pyrstönikamia...

Kuten ensimmäiset ensyklopediat, kabinetit olivat yritys saada koko inhimillisen tiedon kenttä samaan tilaan. Mutta, kuten usein käy näin jaloille pyrkimyksille, viihde vei voiton: Yksi kaksipäinen käärme on trofeena tuhannen tavallisen veroinen. Kuriositeettikabinettien pohjalta maailman eri kolkkien diversiteetistä sai melko makaaberin kuvan - nimelleen uskollisina ne korostivat poikkeusta ja vähättelivät normia.

Kauhean inhimillistä. Harvanpa meistä pääkoppa toteuttaa sherlockiaanista ihannetta huoneesta, jonka huonekalut ovat tarkkaan valitut käytännöllisyyttä silmälläpitäen. Mutta Sherlock Holmes onkin yli-ihminen.
Minun valintani on, ettei hyvää tarinaa koskaan pilaa se sivuseikka, ettei se ole täysin tosi.

Merde!

Kävin aikoinaan viulunopettajalla, joka sai minut tuntemaan syyllisyyttä joka kerta, kun tulin tunnille. Ei siltä, että hän olisi sanonut mitään. Katsoi vain ikkunasta ja oli hiljaa. Ohjeistusta tulkinnallisiin asioihin en koskaan saanut. Enkä selityksiä teknisiin. Koskaan en oikein tiennyt, teenkö mitään oikein.

Vaihdoin opettajaa. Tajusin äkkiä, että viulu on ihan ystävällinen soitin. Mari ei katso syyttävästi eikä ole hiljaa. Ei, vaikken aina pääsekään tunnille. Voimme innoissamme höpistä helpon barokkikappaleeni sointukuluista koko tunnin. Jos jotain menee vikaan, siihen tartutaan heti ja katsotaan, mitä asialle voi tehdä. Nyt tuntuu hassulta ajatella, että olen itkenyt niin paljon harrastuksen takia.

Sitä luulisi, että melkein aikuinen ihminen oppisi paitsi virheistään, myös onnellisista sattumuksista, joita sallimus on hänen tielleen asettanut.

"Sallimuksen sattumukset"... hih.

Jenni, amorina!

Sain vihdoin tietokoneeni.
Tämä on nyt taustakuvani.

Hyvin vähän kuvankäsittelyä - laitoin osaan kuvasta efektinä rakeisuutta, jota näkee vanhoissa elokuvissa ja annoin vaaleiden palaa puhki. Minusta se sopi kuvan tarinaan. Huolellisuuteen, taitoon, keskittyneisyyteen, tahtoon tehdä oikein... Ne ovat tämän ajan hyveitä vielä vähemmän kuin edellisen! Jennin profiili ja alasluotu katse tekevät koko kuvan - sen tarinan, sen mysteerin... Mutta mitä nukke on tekemässä? Sanooko se "hups!" vai haukotteleeko? Kas, kansainväliset käsimerkit...

Kuvittelenko vain, vai alkaako olla rutiinia, että mallit näkevät kuvansa ensin blogissani?
Yritän parantaa tapani.