Merde!

Kävin aikoinaan viulunopettajalla, joka sai minut tuntemaan syyllisyyttä joka kerta, kun tulin tunnille. Ei siltä, että hän olisi sanonut mitään. Katsoi vain ikkunasta ja oli hiljaa. Ohjeistusta tulkinnallisiin asioihin en koskaan saanut. Enkä selityksiä teknisiin. Koskaan en oikein tiennyt, teenkö mitään oikein.

Vaihdoin opettajaa. Tajusin äkkiä, että viulu on ihan ystävällinen soitin. Mari ei katso syyttävästi eikä ole hiljaa. Ei, vaikken aina pääsekään tunnille. Voimme innoissamme höpistä helpon barokkikappaleeni sointukuluista koko tunnin. Jos jotain menee vikaan, siihen tartutaan heti ja katsotaan, mitä asialle voi tehdä. Nyt tuntuu hassulta ajatella, että olen itkenyt niin paljon harrastuksen takia.

Sitä luulisi, että melkein aikuinen ihminen oppisi paitsi virheistään, myös onnellisista sattumuksista, joita sallimus on hänen tielleen asettanut.

"Sallimuksen sattumukset"... hih.