Eilen pohdin kuriositeettikabinetteja. Niitä 1600-luvun kokoelmia, joihin rikkaat keräilijät haalivat luonnontieteellisiä ihmeitä ympäri maailman. Suurimmat kokoelmat saattoivat täyttää kokonaisia palatseja ja olivat aikansa ylimystön huvipuistoja: Yhteen saliin oli lavastettu Afrikka, toisessa esiteltiin Tyynenmeren ihmeitä... Paitsi täytettyjä lintuja ja neulattuja perhosia, kokoelmat sisälsivät useimmiten myös shokeeraavampia näytteitä - sokeita syvänmeren kaloja jotka esiteltiin merihirviöiden jälkeläisinä, epämuodostuneita pääkalloja Aasiasta, kuivattuja lihansyöjäkasveja Amazonilta, noitarumpuja Afrikasta, kaksipäisiä käärmeitä, merenneidon pyrstönikamia...
Kuten ensimmäiset ensyklopediat, kabinetit olivat yritys saada koko inhimillisen tiedon kenttä samaan tilaan. Mutta, kuten usein käy näin jaloille pyrkimyksille, viihde vei voiton: Yksi kaksipäinen käärme on trofeena tuhannen tavallisen veroinen. Kuriositeettikabinettien pohjalta maailman eri kolkkien diversiteetistä sai melko makaaberin kuvan - nimelleen uskollisina ne korostivat poikkeusta ja vähättelivät normia.
Kauhean inhimillistä. Harvanpa meistä pääkoppa toteuttaa sherlockiaanista ihannetta huoneesta, jonka huonekalut ovat tarkkaan valitut käytännöllisyyttä silmälläpitäen. Mutta Sherlock Holmes onkin yli-ihminen.
Minun valintani on, ettei hyvää tarinaa koskaan pilaa se sivuseikka, ettei se ole täysin tosi.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment