Vaaliflirttiä

Selvisin kuin selvisinkin niin Cornerin perjantai-illasta kuin pakollisesta sukuloinnistakin. Vähän etääntyneenä ja tyytymättömänä, mutta pahemmat vauriot antavat ainakin vielä odottaa itseään. Puuh... Tuntuu taas typerältä naputella ajatuksia, mutta kaipa tähänkin on totuttava. All for a good cause...

English in tolerable shape again, thanks to wife. Also, noticed that I'm able to piece together some fragments of casual Russian - but this, the week afore the Italian listening comprehension, is hardly the time to explore this my skill further. ( Sorry for that scentence, reading Rochester...)

Olen taas palannut töihin parin viikon jälkeen. Tai, noh, töihin... Tänään hain kaksi shampoopulloa, poltin yhden cd:n ja menin kahville. Kuvankäsittelyä olisi iso kasa, mutta minulle se kuiskaili kiivaasti jotakin tiistaista. Tottelen sokeasti. Tänään mieluummin uppoudun Leopardin runoihin. Nyt alkaa jo pikkuhiljaa aueta, vielä toissapäivänä olin epätoivon partaalla kun en tajunnut mitään. Hiljaa hyvä...

Tästä pääsenkin luontevasti ylpeilemään kirjoillani: Ostin Leopardin alkukielisiä runoja Hagelstamilta sekopäisesti kuten tavallista ja aloin vasta kotona kummastella, miksi omistuskirjoitusten nimet tuntuvat niin kovin tutuilta. Oiva Tallgren ja Tyyni Tuulio...

Googlasin. Suomen kulttuurihistoriaan voisi perehtyä vähän lähemmin (tai edes vähän) jos vain ehtisi. Oiva Tallgren oli yksi Suomen merkittävimmistä kielitieteilijöistä ja Tyyni Tuulio hänen vaimonsa ja tunnettu kääntäjä. Helvi Hämäläinen käytti pariskuntaa mallina kirjoittaessaan Säädyllistä murhenäytelmää. Kulttuurieliitti ja skandaali, kuinka herkullista! Miksi en ole aiemmin kuullut tästä?

Punastelen aina vajavaisen kotimaantuntemukseni kanssa. Se nyt on vielä ihan hurmaavaa ja epämaailmallista ettei erota Kotkaa Kouvolasta tai Jyväskylää Järvenpäästä tai Lappeenrantaa Lauttasaaresta. Enkä tiettävästi ole ainoa joka miettii, käyvätkö Turussa eurot. Mutta tämä on vakavaa! Tämä on kirjallisuutta! Naaaaaaah... Onneksi olen vielä niin nuori. Kukaan ei tule sanomaan, että minun pitäisi tietää kaikki. En edes minä itse.

Omistuksessani on joka tapauksessa pala suomalaista kulttuurihistoriaa. Olen aina ollut viehtynyt muiden ihmisten tärkeisiin esineisiin - palaan tähän aiheeseen jahka kerkeän - ja on aina hauska huomata, että tuntemattoman esineeseen liittyy tarina, josta osan voin saada tietooni.

Ai niin, juoksin tyttöystävän kanssa laiskanpuoleisesta opiskelusessiosta yliopistolle konserttiin ja nyt joudun korjaamaan kantaani: Maailman seksikkäin soitin ei olekaan sello, vaan kontrabasso. En ole koskaan ennen nähnyt kontrabassoa solistisessa roolissa ja... noh ... en edelleenkään tajua kitaran ja tenorin ylivertaisuutta. Ikuisuuspulma. Ehkä olen vain outo. Luoja, mitä soitantaa!

Ja vastapäätä salin toisella puolella istui mies, jota äänestin viime eduskuntavaaleissa. Se sama nuori, hyvännäköinen, snobinoloinen kaupunkikulttuurin puolustaja, edelleen taiteilijarätti kaulassaan. Virnistelimme toisillemme onnellisina hyvästä musiikista. Aina hauskaa nähdä tuttu kasvo.