L'exessive

Tarkkanäköinen ystäväni huomautti kerran (kesken jälleen yhtä narsistista vuodatustani):
"Laura kulta. Joka kerta, kun tulet luokseni ongelminesi, selostat jompaa kumpaa kahdesta perusviastasi. Ensimmäinen on se, että olet täydellinen. Toinen on se, että kaikki rakastavat sinua. Painu helvettiin."
"Ei pidä paikkaansa!" närkästyin kunnes aloin pohtia asiaa. "Tai no, oikeastaan... ehkä vähän... Hyvä on, myönnän kaiken..." Puoli minuuttia myöhemmin olin jo toipunut nolostuksestani. "Mutta et tiedä, kuinka kamalaa on olla täydellinen ja kaikkien rakastama!" Bu-huu.

Mutta niinhän se on, omat pulmat saattavat vaikuttaa suhteettomiksi paisuneilta kun ajatellaan Afrikan lapsia tai Venäjän köyhiä. Mutta laimea tyytyväisyys ruokkii apatiaa joka puolestaaan on surkea kasvualusta toiminnalle. Siksi annankin itselleni luvan ruokkia sitä eksessiivisyyttä ja hankaluutta joka tekee tragikoomisia kohtauksia elämän episodeista. Niin kauan, kun paatos ei estä minua hihittelemästä omille heikkouksilleni - ja, mikä vielä tärkeämpää, vahvuuksilleni - itsetietoisuuteni pitää jalkani turvallisesti irti maantiestä. Keskinkertainen auvo on niin kauhean... epäboheemia! Ja suhteettomuus on aina hauskempaa, olettaen että se sisältää itseironiaa (muuten se on lähinnä huonoa käytöstä).