Kuiskaus

"Out flew the Web and floated wide,
The Mirror crack'd from side to side..."

Ei, en aio tulla hulluksi ja menehtyä. Seison kuvakudoksen vieressä sen purkautuessa vikkelästi tuulessa ja näen ne tarinat joita se olisi voinut kertoa. Opinko Epiktetokselta vai äidiltäni, että kirous voi yhtä hyvin olla siunaus? Toki kaipaan fiktiivisen dekadenssin ja prismoiksi hiottujen sanojen lasta, mutta samalla nautin yhä raivokkaammin ihmisyyden paradokseista, sen keskeneräisyydestä, sen arvaavattomasta arvattavuudesta.

Mitä useamman sanan tunnen, sitä varovammin niitä käytän. Mitä lujemmin rakastan, sitä vähemmän sidon (ja liianko vähän, itseänikin?). Mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän osaan. Ja mikä ihmeellisintä - mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minulla on aikaa!

Ympärilläni ihmiset ostavat ryppyvoiteita ja laskevat kuukausia lapsensaantiin. Minä katselen sirpaleisesta peilistä muuttuvia piirteitäni ja löydän päivä päivältä enemmän itseäni ja vähemmän muita, vähemmän ainetta ja enemmän geometriaa. Puhdasta? Aika näyttää.

En uskalla kutsua tätä comebackiksi. L. C. Smith on pitänyt minusta huolen nämä hiljaiset kuukaudet, mutta silloin tällöin... ja kenties jälleen. Olkoon toistaiseksi varovainen kuiskaus.