Talviunet

Joskus miettii, onko luovuttanut. Silloin on mahdotonta löytää asioita jotka todella tuntuisivat joltakin – kun mikään ei innosta, tai ahdista, ja eksistentialistisiin kysymyksiinkin vastaa stoalaisesti niitä yhtään pelkäämättä, omaan elämään liittämättä. Tietää muistavansa, että joskus nautti tekemistään asioista ja siksi jatkaa niiden tekemistä. Kuitenkin pohtii (ilman omakohtaista kiinnostusta) onko tämä tietoisuus kokonainen minä, vai onko henki kulunut loppuun ja jättänyt ruumiin kuljeskelemaan maan päälle tuttuja reittejä pitkin ainaisiksi.

Sitten muistaa että on kaksikymmentäyksi ja elämistä on mennyt vasta viisi. Muistaa, että välillä vilkas sielu kuluttaa itsensä loppuun ja tarvitsee talviunet. Muistaa, että ihan itse määräsi itselleen Metodia ja Perusteellisuutta lääkkeeksi sydänsärkyyn ja saamattomuuteen. Muistaa kuinka vähän saa tunnettua siksi, että haluaisi.

Ymmärtää, kuinka helppoa ja mukavaa olisi jäädä tähän. Tietää, että joskus tuulen suunta vaihtuu kuitenkin. Sitä voi jäädä odottamaan tai juosta vastaan.

Ei tietysti pitäisi, mutta minulla on taas vähän kiire, suonette anteeksi –
ajattelin lukea sen kirotun Arosuden ennen kuin ryhdyn lopullisesti kuolevaiseksi.