Välietappi

Uutisluontoinen kirjoitus tänään: Tarkkaan mitoitetun opintoputkeni ensimmäinen merkittävä välietappi on saavutettu!

A)pologi/a Swkra/touj.

Ensin helpotettu teksti - siis se, jonka ymmärtämiseen minulla on jonkinlaiset edellytykset. Sitten käännös. Vanha, mutta tarkka. Uumoilen kainosti, millaisella lauserakenteella tuo-ja-tuo oltaisiin saatettu ilmaista alkutekstissä. Yleensä olen väärässä, mutta aina oikeilla jäljillä.

Lopuksi alkuteksti. Lause kerrallaan, tietenkin tarkistan jokaisen verbimuodon - ja suurimman osan muistakin sanoista - vielä. Mutta etenen. Vielä en ole kohdannut lausetta, johon en sanakirjan ja käännöksen avulla saisi järkeä. Ja etenen. Koko ajan etenen.

Lady Lupinesque lukee kreikkaa! Eikä ihanmitätahansa uuttatestamenttia. Vielä paras ystävä on Perseus, mutta kesään mennessä toivon istuvani puistossa vain Loeb apunani. Syksyllä pitäisikin sitten jo suunnitella kandityön aihetta.

Vieressä filosofiaspirantti pänttää Valtiota. Kyllä, minuakin alkaa aivan kohta ällöttää söpöytemme. Mutta minkäs teet?

Parlava LaRana

Oletteko koskaan huomanneet, kuinka peräänantamattomasti idea ja toteutus usein väistävät toisiaan? Kuinka toisille ihmisille on suotu mahtavat puheenlahjat ilman käytännön taitoja ja toisille kyky tuottaa mutta ei alkeellisintakaan mielikuvitusta? Ja kuinka voikin olla, että joillekin onnellisille on suotu molemmat, mutta heissäkin nämä kaksi aikaansaamisen peruspalikkaa tuntuvat hylkivän toisiaan?

Olen pitkään pohtinut idean ja toteutuksen sovittamatonta paradoksia. Nyt olen löytänyt, jollen nyt absoluuttista vastausta, niin ainakin jonkinlaisen henkilökohtaisen caesuran. Antakaas kun kerron.

Viimeisen viikon aikana olisi taas voinut ahdistua. Yksi mies tunnusti minulle palavan rakkautensa, toinen kertoi haluavansa vain olla kanssani.

En ole kauppias luonnoltani, ja minusta vain sanoilla käytävät vaihtokaupat ovat epäilyttäviä, vaikka luonnostani otankin ne todesta. Mutta olen vihdoin oppinut hyväksymään sen kaksinaismoraalin, jota ilman tyttö ei tunnu pysyvän selväpäisenä. Toki minussa on tarpeeksi runoilijapoikaa nauttiakseni hienoista kohtauksista, ja uskon vakaasti että varmasti kuolemme huomenna, kultaseni, mutta katsotaanko asiaa sitten?

Oikeasti lähden sen kanssa, joka kysyy tahdonko nähdä Pixar-näyttelyn. Lähden sen kanssa, joka päivä toisensa jälkeen haluaa jakaa arjettoman arkeni. Olen läsnä sille joka kaipaa luokseni useimpina päivinä koska luonani on hyvä. Olen sen jolle olen vain minä, nyt – en lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Fie, fie, foe! Sellaistahan olisi kohtuutonta pyytää ja lyhytkatseista antaa - todellisuudessa.

Ja niin, aivan kuin varkain, toteutus muokkautuu itsestään - ilman ideaa, jonka se kuitenkin ikään kuin sivutuotteena muodostaa ympärilleen. Eikä lopputulos ole yhtään hassumpi! Kyllä ne hätäkellot sitten soivat jos kurssi on väärä.

Siispä juhlan hurmaa ja kierros koko talolle! Pannaan piikkiin! Ai kenenkö piikkiin? Emminä tiedä, löytäkää vaikka joku tuolta katsomon puolelta.
Minä en koskaan tunnusta, enkä koskaan kieli ensimmäisenä. Kas, minulla on kaikki hyvin, eikä tarvetta riuhtoa edes mielikuvituksessa.

Mutta pieni osa minua on aina palvottavissa.

Riisiä!

Jaa jaa... eipä taas uskoisi, että morsiusprojekteilla on taipumus vetää puoleensa juuri niitä ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaisia illuusioita elämän ihanimmasta päivästä. Syy tai seuraus, mene ja tiedä... Kenties näytän siltä että jos menen naimisiin kaikkien näiden häähärpäkkeiden jälkeen, olen tosissani.

Hyvähän siitä tuli.

Tap tap.

Riisiä!

Menen heti keittämään.

Kuvan copyright Juha Reunanen

Tiistainen yllätysbarokki!

Haukannenäisiä italialaisvirtuooseja tärkätyissä takeissa, mikä paatos, mikä huojunta! Mutta en muista koskaan kuulleeni yhtä raakaa tulkintaa Neljästä Vuodenajasta. Kuulunee klassismivaikutteiseen esitystraditioon, ettei ainakaan meillä ole ollut tapana edes tehdä koristeluja hitaisiin osiin. (Klisee mikä klisee. Bread out of circus.)

“Mitä tämä on,” huomasin miettiväni, “nehän ovat repineet sen kappaleiksi ja sovittaneet osat uudelleen yhteen? Ne perkeleet ovat ajatelleet – kuunnelleet – antaneet jokaiselle osan osalle sen vaatiman tempon, toonin ja balanssin, ja suhteuttaneet sen kokonaisuuteen! Että fraasi ei seuraa toista kiltisti pulssin talutusnuorassa, eikä ajatus ole alisteinen tekniikalle – että koko orkesteri voi oikkuilla ja heti seuraavaksi röyhkeästi jumputtaa lopukkeen läpi! Häväistys!

Oli aika hienoa. Tai ainakin nautin suunnattomasti.

Talviunet

Joskus miettii, onko luovuttanut. Silloin on mahdotonta löytää asioita jotka todella tuntuisivat joltakin – kun mikään ei innosta, tai ahdista, ja eksistentialistisiin kysymyksiinkin vastaa stoalaisesti niitä yhtään pelkäämättä, omaan elämään liittämättä. Tietää muistavansa, että joskus nautti tekemistään asioista ja siksi jatkaa niiden tekemistä. Kuitenkin pohtii (ilman omakohtaista kiinnostusta) onko tämä tietoisuus kokonainen minä, vai onko henki kulunut loppuun ja jättänyt ruumiin kuljeskelemaan maan päälle tuttuja reittejä pitkin ainaisiksi.

Sitten muistaa että on kaksikymmentäyksi ja elämistä on mennyt vasta viisi. Muistaa, että välillä vilkas sielu kuluttaa itsensä loppuun ja tarvitsee talviunet. Muistaa, että ihan itse määräsi itselleen Metodia ja Perusteellisuutta lääkkeeksi sydänsärkyyn ja saamattomuuteen. Muistaa kuinka vähän saa tunnettua siksi, että haluaisi.

Ymmärtää, kuinka helppoa ja mukavaa olisi jäädä tähän. Tietää, että joskus tuulen suunta vaihtuu kuitenkin. Sitä voi jäädä odottamaan tai juosta vastaan.

Ei tietysti pitäisi, mutta minulla on taas vähän kiire, suonette anteeksi –
ajattelin lukea sen kirotun Arosuden ennen kuin ryhdyn lopullisesti kuolevaiseksi.

Uusi kuu, ja seulaset

Tämä on sadas blogikirjoitukseni - tai ainakin sinne päin.

Olen hyvästellyt vaarini niin kuin osaan - laulaen virsiä, kansanlauluja, negrospirituaaleja, pieniä, kaipaavia ja lohdullisia sävelmiä - ja palannut outona ja villinä taskut täynnä serkkujen numeroita, selässäni pelimannivehkeet ja kirjoituskone. Serkut ovat kasvaneet monta senttiä. Minustakin tuntuu, kuin puolikkaan olisin vielä venynyt.

Koko syksyn kantavia tunteita ovat olleet neuvottomuus, sisällöttömyys ja uskonpuute. Olen ollut hiljaa mukava ja pelännyt sarvikuonoja. Dalín lailla näen niitä pitsinnyplääjissäkin, mutta minulle kukkakaalin jumalallinen lukusymmetria on monta kuukautta tarkoittanut silkkaa uhkaa.

Lauantaina mummo piti lujasti kiinni ja sanoi, että pitää muistaa kiittää. Siitä kasvoni ja käteni aukesivat.

Kaikki on hyvin. Nuoruuteni rikkain, voimakkain aika on tässä - jos lakkaan tuijottamasta niihin aikoihin jotka olisivat voineet olla. Olen aloittanut ne opinnot, jotka minua todella kiinnostivat koko sen ajan, kun taistelin byrokraattisia tuulimyllyjä vastaan. Työni on parhaimmillaan inspiroivaa ja pahimmillaankin ainakin avartavaa. Ehdin tehdä kaiken, mitä haluan, kaiken - ja mikä vielä tärkeämpää, kykenen siihen myös! Viime kuukausien paikallapolkemisen tunne on ollut silkkaa perspektiivin puutetta - päivät ovat pitkiä ja täysiä, luetut kuvat ja sanat runsaita ja merkityksekkäitä. Helposti luulee eilistä viime viikoksi, eikä turhaan.

Olen - suunnattomaksi järkytyksekseni - löytänyt elämänkumppanin, jonka kanssa rakkautta ei tarvitse uudelleenmääritellä - jonka olkapäälle voin laskea pääni sen sijaan että olisin pakotettu muuttumaan laakeripuuksi ja hetikohta käärmeeksi. Nyt alan taas luottaa sanoihin, sallimuksen kiitos - muistaa mitä minulle tarkoitti niiden todellinen yhteys aistimaailmaan ja tunteisiin. Saan olla hupsu sammakko jos siltä tuntuu.

Ystäväni ovat uskomattomia. Merkityksenluojia, sisällöntuottajia, empaatteja, tutkijoita. Pitkän yksinäisyyden jälkeen Doll Posse alkaa jälleen ravistaa ruosteitaan. Kysymyksittä, epäilyksettä sillat rakennetaan taas sanoista - puhutuista ja kirjoitetuista. Olen pitkään ollut kauhean mukava aivan turhaan, ja väärille ihmisille. Lupaan taas parantaa tapani.

Ja äkkiä kaikki mikä äskettäin oli vaikeaa ja monimutkaista ja suurta ja vaati taustatyötä tai ainakin tunnustelua, näyttäytyy taas ilmiselvänä - koska me olemme sellaisia ihmisiä.

Tänään on päivä yksi, ja jos hyvin käy, huomennakin on päivä yksi. Varmaa on, että suonissani juoksee taas verta muumiopölyn sijaan.

Kiitos.

The Flaw in Paganism

Soin itselleni kaksi viikkoa uneliasta idylliä, jonka itsestäänselvät rakennusosat olivat sarjakuvat, elokuvat, suklaa ja suudelmat.

Luonnollisesti aloin pian pelätä, että auvoinen tila jatkuisi ikuisuuksiin. Että maailmani olisi vähentynyt sarjakuviin, elokuviin, suklaaseen ja suudelmiin, enkä tulisi koskaan tuntemaan muuta.

Hupsu sammakko! Maailma ei aina lopu huomenna.

Nyt aloitin uuden kampanjan, ikään kuin vastapainoksi.
Ajattelin nähkääs Pelastaa Jumalan.