Haukannenäisiä italialaisvirtuooseja tärkätyissä takeissa, mikä paatos, mikä huojunta! Mutta en muista koskaan kuulleeni yhtä raakaa tulkintaa Neljästä Vuodenajasta. Kuulunee klassismivaikutteiseen esitystraditioon, ettei ainakaan meillä ole ollut tapana edes tehdä koristeluja hitaisiin osiin. (Klisee mikä klisee. Bread out of circus.)
“Mitä tämä on,” huomasin miettiväni, “nehän ovat repineet sen kappaleiksi ja sovittaneet osat uudelleen yhteen? Ne perkeleet ovat ajatelleet – kuunnelleet – antaneet jokaiselle osan osalle sen vaatiman tempon, toonin ja balanssin, ja suhteuttaneet sen kokonaisuuteen! Että fraasi ei seuraa toista kiltisti pulssin talutusnuorassa, eikä ajatus ole alisteinen tekniikalle – että koko orkesteri voi oikkuilla ja heti seuraavaksi röyhkeästi jumputtaa lopukkeen läpi! Häväistys!
Oli aika hienoa. Tai ainakin nautin suunnattomasti.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment