Laskutoimitus

Eilen avasin kamerani sulkimen 2872 kertaa. Käytin keskimäärin kahdessadasosasekunnin suljinaikaa, olen siis tallentanut näkemästäni hieman yli neljätoista sekuntia.

Se on paljon.

Kuvista kuutisenkymmentä julkaistaan. Kolmasosasekunti minun sulkimeni unia.

Se on pirun paljon.

Vieläkö ne puhuu dokumentarismista? Mennäänkö toiseen pöytään?

Memo

Kun pelkäät aistiesi turtuneen, revi granaattiomena riekaleiksi paljain käsin peilin päällä. Harva teko tuottaa niin arkaaista nautintoa.

Hukassa tuhat sanaa

Halkeamasta valo tulee sisään.
Muisti. Luonnos.
Uni. Totuus.

Poliisiauto pysähtyy jään peittämälle tielle, valokeilat suoraan minuun osoittaen. Näen kadun toiselta puolelta mustan palttooni, odottavien puutalojen rivistön, hengitykseni huurun vastavalossa, epävarman askeleni röpelöisellä jäällä, poiskäännetyn katseeni, tämä ei kuulu minuun, eihän? Siinä on valokuva.

Tänä vuonna olen tuskin tarttunut kameraan, mutta maailmani muuttuu kuviksi. Minä muutun kuviksi, kieleksi jota ymmärän mutta jonka aakkosia tuskin osaan piirtää. Muistini tallettaa jokaista tuhatta sanaa kohti sulkimen naksahduksen, mutta en vielä tiedä, mitä sanoja se vastaa.

Naputan vedoksiini kirjoituskoneella lauseita kuin nimilappuja. Rakennan sanakirjaa, jota vain minä voin käyttää. Etsin tuhatta sanaa tuhotakseni ne.

J-lähde (frag.)

Kilpeni jäi

allesi.

Ja kuinka alkaisin?

Leikkikentän reunalla

näen kaksi aikuista

toisella niistä on punainen tukka

ja minun sahraminkeltainen sotisopani.

Jos olisin edes oikea poika

en huutaisi sutta kolmatta vuotta.

Itkin minäkin Roomassa

Pariisissa Ateenassa Koivusillalla

itkin ja mylvin ilosta

vuorille, vuorille!

Keihääni kärki heijastaa auringon

yritän vangita valon.

Kilpeäni pyydän takaisin

kaipaan jo gorgonin katsetta.

Toivon, en lupaa:

palaan sen päällä
kunniasaatossa minuna.

φτερά

Siipiä en sure: Luin tarinan, jossa
pakomatkalla lennetään aurinkoon.

Vain kylmällä lapoja aristaa -
Olisin suonut
nelivuotiaan pysyneen jaloillaan.

Kokotti

Kaikki on taas paremmin kuin koskaan ja mielenkiintoiset ihmiset elävät aina mielenkiintoisia aikoja ja juhlan hurmaa ja. Kuitenkin suru yllätti eilen, kirpeänä ja kiperänä: Ne asiat, joiden piti kasvaa ja kirkastua, vähenevät ja samenevat ja minä katselen vierestä ja ojennan tyhjää kättä ja kerron itselleni, että parempi on jättää tekemättä kuin tehdä väärin eikä tämä oikeastaan eds kuulu minulle kai. Taikasanat ja riitit todistavat, että ne ovat tuntuneet joltakin - mutta menettääkö niitä toistaessaan pikkuhiljaa muistonsakin? Muuttuuhan valokuvattu hetkikin lopulta vain valokuvaksi. Ja sitä luuli hupsu kokotti, että kipu oli pahinta! Haha. Tai kai se olikin, en oikein muista - -

Se on vain kevät, vain kevät, ja varmasti menee pian ohitse ja varmasti opin lopettamaan tappamatta joskus! Välillä on vain vaikeata erottaa, pelkääkö antaneensa kaiken vai puolet. Tiedätte varmasti. Tulossa hiuksia.

Kimono

Joskus on aloitettava. Lady Lupinesquen näyttelyyn eivät kuulu englanninkieliset Talmudit eivätkä väärinsidotut kimonot, mutta yhden burkhakuvan aion ilokseni tehdä!

Aloitin vanhan päiväkirjan: Jos on vaikeata muistaa toissapäivää, on hyvä kantaa muassaan kahta vuotta. Joskus harmittaa, ettei osaa olla kaikille läsnä sellaisella tavalla, jonka nämä osaisivat ottaa vastaan - harmittaa, kunnes muistan, että yhden ihmisen suurin käsikirjoitus voi monilta osin olla työn ja pitkäjänteisten suunnitelmien tulosta, mutta muut päähenkilöt valitaan kuitenkin joka päivä uudelleen kunnes valinta on osunut yksiin niin monena päivänä, että suunnitelmien teko on aiheellista. Silloin on turha enää näytellä omaa itseään, mikä tietysti on kaltaiselleni narsistille kaikkein pelottavinta.

Konkreettisin askelin. Yritän vain sitoa kimononi oikein ja lukea kirjani alkukielellä.

Kevään teema

"Hyvää käsikirjoitusta ei kannata muuttaa, eikä huonoa käyttää. "

Kuiskaus

"Out flew the Web and floated wide,
The Mirror crack'd from side to side..."

Ei, en aio tulla hulluksi ja menehtyä. Seison kuvakudoksen vieressä sen purkautuessa vikkelästi tuulessa ja näen ne tarinat joita se olisi voinut kertoa. Opinko Epiktetokselta vai äidiltäni, että kirous voi yhtä hyvin olla siunaus? Toki kaipaan fiktiivisen dekadenssin ja prismoiksi hiottujen sanojen lasta, mutta samalla nautin yhä raivokkaammin ihmisyyden paradokseista, sen keskeneräisyydestä, sen arvaavattomasta arvattavuudesta.

Mitä useamman sanan tunnen, sitä varovammin niitä käytän. Mitä lujemmin rakastan, sitä vähemmän sidon (ja liianko vähän, itseänikin?). Mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän osaan. Ja mikä ihmeellisintä - mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minulla on aikaa!

Ympärilläni ihmiset ostavat ryppyvoiteita ja laskevat kuukausia lapsensaantiin. Minä katselen sirpaleisesta peilistä muuttuvia piirteitäni ja löydän päivä päivältä enemmän itseäni ja vähemmän muita, vähemmän ainetta ja enemmän geometriaa. Puhdasta? Aika näyttää.

En uskalla kutsua tätä comebackiksi. L. C. Smith on pitänyt minusta huolen nämä hiljaiset kuukaudet, mutta silloin tällöin... ja kenties jälleen. Olkoon toistaiseksi varovainen kuiskaus.

Mandorla

En tänään nähnyt vilahdustakaan äidistäni, koska hänet oli suljettu Tanssii tähtien kanssa - finaalin murtamattomaan manteliin. Mitä tyttö voi tehdä? Istuin ruudun ääressä ja sanoin "hei" äidin kampauksille.

Oi orpoa! Kuin suutarin lapsi, joka istuu juhlapöydässä kengänrohjojen kanssa.
Suokaa anteeksi, olen niin tunteellinen näinä kevätpäivinä...

Välietappi

Uutisluontoinen kirjoitus tänään: Tarkkaan mitoitetun opintoputkeni ensimmäinen merkittävä välietappi on saavutettu!

A)pologi/a Swkra/touj.

Ensin helpotettu teksti - siis se, jonka ymmärtämiseen minulla on jonkinlaiset edellytykset. Sitten käännös. Vanha, mutta tarkka. Uumoilen kainosti, millaisella lauserakenteella tuo-ja-tuo oltaisiin saatettu ilmaista alkutekstissä. Yleensä olen väärässä, mutta aina oikeilla jäljillä.

Lopuksi alkuteksti. Lause kerrallaan, tietenkin tarkistan jokaisen verbimuodon - ja suurimman osan muistakin sanoista - vielä. Mutta etenen. Vielä en ole kohdannut lausetta, johon en sanakirjan ja käännöksen avulla saisi järkeä. Ja etenen. Koko ajan etenen.

Lady Lupinesque lukee kreikkaa! Eikä ihanmitätahansa uuttatestamenttia. Vielä paras ystävä on Perseus, mutta kesään mennessä toivon istuvani puistossa vain Loeb apunani. Syksyllä pitäisikin sitten jo suunnitella kandityön aihetta.

Vieressä filosofiaspirantti pänttää Valtiota. Kyllä, minuakin alkaa aivan kohta ällöttää söpöytemme. Mutta minkäs teet?

Parlava LaRana

Oletteko koskaan huomanneet, kuinka peräänantamattomasti idea ja toteutus usein väistävät toisiaan? Kuinka toisille ihmisille on suotu mahtavat puheenlahjat ilman käytännön taitoja ja toisille kyky tuottaa mutta ei alkeellisintakaan mielikuvitusta? Ja kuinka voikin olla, että joillekin onnellisille on suotu molemmat, mutta heissäkin nämä kaksi aikaansaamisen peruspalikkaa tuntuvat hylkivän toisiaan?

Olen pitkään pohtinut idean ja toteutuksen sovittamatonta paradoksia. Nyt olen löytänyt, jollen nyt absoluuttista vastausta, niin ainakin jonkinlaisen henkilökohtaisen caesuran. Antakaas kun kerron.

Viimeisen viikon aikana olisi taas voinut ahdistua. Yksi mies tunnusti minulle palavan rakkautensa, toinen kertoi haluavansa vain olla kanssani.

En ole kauppias luonnoltani, ja minusta vain sanoilla käytävät vaihtokaupat ovat epäilyttäviä, vaikka luonnostani otankin ne todesta. Mutta olen vihdoin oppinut hyväksymään sen kaksinaismoraalin, jota ilman tyttö ei tunnu pysyvän selväpäisenä. Toki minussa on tarpeeksi runoilijapoikaa nauttiakseni hienoista kohtauksista, ja uskon vakaasti että varmasti kuolemme huomenna, kultaseni, mutta katsotaanko asiaa sitten?

Oikeasti lähden sen kanssa, joka kysyy tahdonko nähdä Pixar-näyttelyn. Lähden sen kanssa, joka päivä toisensa jälkeen haluaa jakaa arjettoman arkeni. Olen läsnä sille joka kaipaa luokseni useimpina päivinä koska luonani on hyvä. Olen sen jolle olen vain minä, nyt – en lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Fie, fie, foe! Sellaistahan olisi kohtuutonta pyytää ja lyhytkatseista antaa - todellisuudessa.

Ja niin, aivan kuin varkain, toteutus muokkautuu itsestään - ilman ideaa, jonka se kuitenkin ikään kuin sivutuotteena muodostaa ympärilleen. Eikä lopputulos ole yhtään hassumpi! Kyllä ne hätäkellot sitten soivat jos kurssi on väärä.

Siispä juhlan hurmaa ja kierros koko talolle! Pannaan piikkiin! Ai kenenkö piikkiin? Emminä tiedä, löytäkää vaikka joku tuolta katsomon puolelta.
Minä en koskaan tunnusta, enkä koskaan kieli ensimmäisenä. Kas, minulla on kaikki hyvin, eikä tarvetta riuhtoa edes mielikuvituksessa.

Mutta pieni osa minua on aina palvottavissa.

Riisiä!

Jaa jaa... eipä taas uskoisi, että morsiusprojekteilla on taipumus vetää puoleensa juuri niitä ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaisia illuusioita elämän ihanimmasta päivästä. Syy tai seuraus, mene ja tiedä... Kenties näytän siltä että jos menen naimisiin kaikkien näiden häähärpäkkeiden jälkeen, olen tosissani.

Hyvähän siitä tuli.

Tap tap.

Riisiä!

Menen heti keittämään.

Kuvan copyright Juha Reunanen

Tiistainen yllätysbarokki!

Haukannenäisiä italialaisvirtuooseja tärkätyissä takeissa, mikä paatos, mikä huojunta! Mutta en muista koskaan kuulleeni yhtä raakaa tulkintaa Neljästä Vuodenajasta. Kuulunee klassismivaikutteiseen esitystraditioon, ettei ainakaan meillä ole ollut tapana edes tehdä koristeluja hitaisiin osiin. (Klisee mikä klisee. Bread out of circus.)

“Mitä tämä on,” huomasin miettiväni, “nehän ovat repineet sen kappaleiksi ja sovittaneet osat uudelleen yhteen? Ne perkeleet ovat ajatelleet – kuunnelleet – antaneet jokaiselle osan osalle sen vaatiman tempon, toonin ja balanssin, ja suhteuttaneet sen kokonaisuuteen! Että fraasi ei seuraa toista kiltisti pulssin talutusnuorassa, eikä ajatus ole alisteinen tekniikalle – että koko orkesteri voi oikkuilla ja heti seuraavaksi röyhkeästi jumputtaa lopukkeen läpi! Häväistys!

Oli aika hienoa. Tai ainakin nautin suunnattomasti.

Talviunet

Joskus miettii, onko luovuttanut. Silloin on mahdotonta löytää asioita jotka todella tuntuisivat joltakin – kun mikään ei innosta, tai ahdista, ja eksistentialistisiin kysymyksiinkin vastaa stoalaisesti niitä yhtään pelkäämättä, omaan elämään liittämättä. Tietää muistavansa, että joskus nautti tekemistään asioista ja siksi jatkaa niiden tekemistä. Kuitenkin pohtii (ilman omakohtaista kiinnostusta) onko tämä tietoisuus kokonainen minä, vai onko henki kulunut loppuun ja jättänyt ruumiin kuljeskelemaan maan päälle tuttuja reittejä pitkin ainaisiksi.

Sitten muistaa että on kaksikymmentäyksi ja elämistä on mennyt vasta viisi. Muistaa, että välillä vilkas sielu kuluttaa itsensä loppuun ja tarvitsee talviunet. Muistaa, että ihan itse määräsi itselleen Metodia ja Perusteellisuutta lääkkeeksi sydänsärkyyn ja saamattomuuteen. Muistaa kuinka vähän saa tunnettua siksi, että haluaisi.

Ymmärtää, kuinka helppoa ja mukavaa olisi jäädä tähän. Tietää, että joskus tuulen suunta vaihtuu kuitenkin. Sitä voi jäädä odottamaan tai juosta vastaan.

Ei tietysti pitäisi, mutta minulla on taas vähän kiire, suonette anteeksi –
ajattelin lukea sen kirotun Arosuden ennen kuin ryhdyn lopullisesti kuolevaiseksi.

Uusi kuu, ja seulaset

Tämä on sadas blogikirjoitukseni - tai ainakin sinne päin.

Olen hyvästellyt vaarini niin kuin osaan - laulaen virsiä, kansanlauluja, negrospirituaaleja, pieniä, kaipaavia ja lohdullisia sävelmiä - ja palannut outona ja villinä taskut täynnä serkkujen numeroita, selässäni pelimannivehkeet ja kirjoituskone. Serkut ovat kasvaneet monta senttiä. Minustakin tuntuu, kuin puolikkaan olisin vielä venynyt.

Koko syksyn kantavia tunteita ovat olleet neuvottomuus, sisällöttömyys ja uskonpuute. Olen ollut hiljaa mukava ja pelännyt sarvikuonoja. Dalín lailla näen niitä pitsinnyplääjissäkin, mutta minulle kukkakaalin jumalallinen lukusymmetria on monta kuukautta tarkoittanut silkkaa uhkaa.

Lauantaina mummo piti lujasti kiinni ja sanoi, että pitää muistaa kiittää. Siitä kasvoni ja käteni aukesivat.

Kaikki on hyvin. Nuoruuteni rikkain, voimakkain aika on tässä - jos lakkaan tuijottamasta niihin aikoihin jotka olisivat voineet olla. Olen aloittanut ne opinnot, jotka minua todella kiinnostivat koko sen ajan, kun taistelin byrokraattisia tuulimyllyjä vastaan. Työni on parhaimmillaan inspiroivaa ja pahimmillaankin ainakin avartavaa. Ehdin tehdä kaiken, mitä haluan, kaiken - ja mikä vielä tärkeämpää, kykenen siihen myös! Viime kuukausien paikallapolkemisen tunne on ollut silkkaa perspektiivin puutetta - päivät ovat pitkiä ja täysiä, luetut kuvat ja sanat runsaita ja merkityksekkäitä. Helposti luulee eilistä viime viikoksi, eikä turhaan.

Olen - suunnattomaksi järkytyksekseni - löytänyt elämänkumppanin, jonka kanssa rakkautta ei tarvitse uudelleenmääritellä - jonka olkapäälle voin laskea pääni sen sijaan että olisin pakotettu muuttumaan laakeripuuksi ja hetikohta käärmeeksi. Nyt alan taas luottaa sanoihin, sallimuksen kiitos - muistaa mitä minulle tarkoitti niiden todellinen yhteys aistimaailmaan ja tunteisiin. Saan olla hupsu sammakko jos siltä tuntuu.

Ystäväni ovat uskomattomia. Merkityksenluojia, sisällöntuottajia, empaatteja, tutkijoita. Pitkän yksinäisyyden jälkeen Doll Posse alkaa jälleen ravistaa ruosteitaan. Kysymyksittä, epäilyksettä sillat rakennetaan taas sanoista - puhutuista ja kirjoitetuista. Olen pitkään ollut kauhean mukava aivan turhaan, ja väärille ihmisille. Lupaan taas parantaa tapani.

Ja äkkiä kaikki mikä äskettäin oli vaikeaa ja monimutkaista ja suurta ja vaati taustatyötä tai ainakin tunnustelua, näyttäytyy taas ilmiselvänä - koska me olemme sellaisia ihmisiä.

Tänään on päivä yksi, ja jos hyvin käy, huomennakin on päivä yksi. Varmaa on, että suonissani juoksee taas verta muumiopölyn sijaan.

Kiitos.

The Flaw in Paganism

Soin itselleni kaksi viikkoa uneliasta idylliä, jonka itsestäänselvät rakennusosat olivat sarjakuvat, elokuvat, suklaa ja suudelmat.

Luonnollisesti aloin pian pelätä, että auvoinen tila jatkuisi ikuisuuksiin. Että maailmani olisi vähentynyt sarjakuviin, elokuviin, suklaaseen ja suudelmiin, enkä tulisi koskaan tuntemaan muuta.

Hupsu sammakko! Maailma ei aina lopu huomenna.

Nyt aloitin uuden kampanjan, ikään kuin vastapainoksi.
Ajattelin nähkääs Pelastaa Jumalan.

Isä, silitä

Kun kylmä on vaikka kietoutuis peittoon
Kun uupuneen päivä uneen pääty ei
Poikaystävä vaikka sylissä nukkuu
Tiedän että odotan, mahdotonta kaipaan
En voi toivoa, en voi pyytää -

Isä, silitä
hiuksiani, valveilla oon
Isä, vierellä
valvothan, jos en unta saa
Isä, silitä
hiuksiani, valveilla oon

(säv. ja san. Jukka Vuolle)

Löysin kuluneen c-kasetin unohtuneiden muistojen laatikosta. Tuula Amberlan Pienet sanat, kuusivuotiaan rakkaimmat laulut. Nainen laulaa kasarmin varjosta ja muukalaisista äänellä, joka meni muodista Marlene Dietrichin mukana - siis ei koskaan. Kun tyttö taas katsoo silmiin, hän lunastaa lapsuudenoikeutensa ja lisää ohjelmistoonsa jotakin hiukan pornografista - mutta kaunista.

Kuinka nopeaan...! Kuuntelin samaa kasettia matkalla Säkylään viisitoista vuotta sitten. Viime sunnuntaina palatessamme lauloimme isän ja veljen kanssa kuorossa kuinka auto sammui maantienlaitaan keskelle korpisuoraa.

Tänään aamuyöllä vaarini kuoli nukkuessaan.

Silittäisin isää, mutta kaukana -

Carte blanche

Leikittyään Hostess Extraordinnairea boolimaljan ääressä vuoden juhlissa Lady Lupinesque kääriytyy onnellisena suureen hartiahuiviinsa (jossa tuntee olonsa viktoriaanisen tyttökirjan sankarittareksi) ja uppoaa Orionin hämärään. Corelli soi ja tenttikirja aloitetaan lopusta. Sammutetaan lamput ja sytytetään kynttilät.

Olen taas nähnyt unia. Tällä kertaa sain selville Hermes Trismegistoksen salaisten riittien kautta, että Aleksanteri Suuri kävi Pekingissä asti. Jotkut ajoivat junalla minun asemani ohi - kenties päättäen, että ystävyydestä voi välillä ottaa lomaa. Kannatan minäkin.

Vaikka kuinka tappelisi vastaan, se tapahtuu aina - kun yhtä elämänmurusta kehittää, toinen repsahtaa. Viivani alkaa saada eloa ja alan pikkuhiljaa hallita sitä varjostuksen kanssa samassa piirroksessa. Kuvankäsittely sujuu puolta nopeammin ja paremmin, ja väreissä olen jo aika haka. Piirrosten kautta on kehittynyt myös taju dynamiikasta ja karaktääreistä eivätkä tytöt ole koskaan olleet minun jäljiltäni vähemmän muovisia - tai kauniimpia.

Mitä olen antanut tästä kehityksestä? En sanoisi luovuttaneeni verbaalista kompetenssiani, mutta kirjallinen mielikuvitukseni ei toisaalta ole kehittynytkään. Kirjatentitkään eivät juuri rohkaise runoilemaan (vaikka rajoilla ollaan käyty, aina totuuden kustannuksella). Ehkä puhdistunkin. Valkoisesta paperista ei aina tarvitse ahdistua, tyhjää ei aina tarvitse täyttää.

Keväällä voisin taas versoa.
Jos kuitenkin vielä hetken niitä juuria...

Barokkisuklaa

DESPINA (frullando il cioccolatte):

Il cioccolatte è fatto, ed a me tocca
Restar ad odorarlo a secca bocca?
Non è forse la mia come la vostra,
O garbate signore,
Che a voi dèssi l'essenza, e a me l'odore?
Per Bacco, vo' assaggiarlo: cospettaccio!
Com' è buono!
(Si forbe la bocca)
Vien gente.

- Lorenzo da Ponte

Vanhempien elostelijoiden pöydästä kuuluu taas kiihkeätä kahinaa.
Se alkaa suhahduksella ja pyörähtää kieleltä kitalaelle, vain päättyäkseen ekstaattiseen kuiskaukseen.

"Suklaa..."

Löysin parhaan käytön pikku maidonvaahdottimelleni. Vihdoin kuuma suklaani on aivan kuin kotona Pariisissa - paksua ja makeankitkerää. Oikeata kaakaota, ei sellaista maitojuomaa joka meillä on nimetty kunniakkaamman serkkunsa mukaan.
On tässäkin taas varsinainen madonreikä. Sarjakuvat alkavat meilläkin löytää tiensä aikuisten lukuvalikoimaan; alkaisikohan kaakaokin hiljaksiin lakata olemasta lastenjuoma? Kahvipavut tuodaan kahdeksasta maasta ja teetä on kuutta eri väriä, mutta kaakao tulee paikassa kuin paikassa Fazerin kerta-annospussista. Puuh, sanoo addikti ja nyrpistää nenäänsä. Juodaan teetä.
Jään kotiin valmistamaan herkkua itselleni, kunnes kahvilat heräävät horroksestaan. Feu!

Raskaat syyspohdinnat ja kuolleet kielet vaativat hyvää ruokaa vastapainokseen. Pitkään haudutettua, hyvin maustettua, liottamista vaativaa... Gastronomia viittoo mukaansa syvyyksiin, joista ei käy nouseminen. Alan pian obsessoitua Brillat-Savariniin ja löysin vihdoin Dumas'n keittiösanakirjankin!

Samaan aikaan viidakossa - ajattelin aloittaa barokkiviulun jälleen. Lopetin vasta kaksi vuotta sitten, joten soittoharrastus olisi vielä pelastettavissa - ja mitä tyttö voi tehdä, jos parhaista yrityksistä huolimatta uusi musiikki ei aukea? Soittaa vanhaa? Kokeilen...