Parlava LaRana

Oletteko koskaan huomanneet, kuinka peräänantamattomasti idea ja toteutus usein väistävät toisiaan? Kuinka toisille ihmisille on suotu mahtavat puheenlahjat ilman käytännön taitoja ja toisille kyky tuottaa mutta ei alkeellisintakaan mielikuvitusta? Ja kuinka voikin olla, että joillekin onnellisille on suotu molemmat, mutta heissäkin nämä kaksi aikaansaamisen peruspalikkaa tuntuvat hylkivän toisiaan?

Olen pitkään pohtinut idean ja toteutuksen sovittamatonta paradoksia. Nyt olen löytänyt, jollen nyt absoluuttista vastausta, niin ainakin jonkinlaisen henkilökohtaisen caesuran. Antakaas kun kerron.

Viimeisen viikon aikana olisi taas voinut ahdistua. Yksi mies tunnusti minulle palavan rakkautensa, toinen kertoi haluavansa vain olla kanssani.

En ole kauppias luonnoltani, ja minusta vain sanoilla käytävät vaihtokaupat ovat epäilyttäviä, vaikka luonnostani otankin ne todesta. Mutta olen vihdoin oppinut hyväksymään sen kaksinaismoraalin, jota ilman tyttö ei tunnu pysyvän selväpäisenä. Toki minussa on tarpeeksi runoilijapoikaa nauttiakseni hienoista kohtauksista, ja uskon vakaasti että varmasti kuolemme huomenna, kultaseni, mutta katsotaanko asiaa sitten?

Oikeasti lähden sen kanssa, joka kysyy tahdonko nähdä Pixar-näyttelyn. Lähden sen kanssa, joka päivä toisensa jälkeen haluaa jakaa arjettoman arkeni. Olen läsnä sille joka kaipaa luokseni useimpina päivinä koska luonani on hyvä. Olen sen jolle olen vain minä, nyt – en lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Fie, fie, foe! Sellaistahan olisi kohtuutonta pyytää ja lyhytkatseista antaa - todellisuudessa.

Ja niin, aivan kuin varkain, toteutus muokkautuu itsestään - ilman ideaa, jonka se kuitenkin ikään kuin sivutuotteena muodostaa ympärilleen. Eikä lopputulos ole yhtään hassumpi! Kyllä ne hätäkellot sitten soivat jos kurssi on väärä.

Siispä juhlan hurmaa ja kierros koko talolle! Pannaan piikkiin! Ai kenenkö piikkiin? Emminä tiedä, löytäkää vaikka joku tuolta katsomon puolelta.
Minä en koskaan tunnusta, enkä koskaan kieli ensimmäisenä. Kas, minulla on kaikki hyvin, eikä tarvetta riuhtoa edes mielikuvituksessa.

Mutta pieni osa minua on aina palvottavissa.

Riisiä!

Jaa jaa... eipä taas uskoisi, että morsiusprojekteilla on taipumus vetää puoleensa juuri niitä ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaisia illuusioita elämän ihanimmasta päivästä. Syy tai seuraus, mene ja tiedä... Kenties näytän siltä että jos menen naimisiin kaikkien näiden häähärpäkkeiden jälkeen, olen tosissani.

Hyvähän siitä tuli.

Tap tap.

Riisiä!

Menen heti keittämään.

Kuvan copyright Juha Reunanen

Tiistainen yllätysbarokki!

Haukannenäisiä italialaisvirtuooseja tärkätyissä takeissa, mikä paatos, mikä huojunta! Mutta en muista koskaan kuulleeni yhtä raakaa tulkintaa Neljästä Vuodenajasta. Kuulunee klassismivaikutteiseen esitystraditioon, ettei ainakaan meillä ole ollut tapana edes tehdä koristeluja hitaisiin osiin. (Klisee mikä klisee. Bread out of circus.)

“Mitä tämä on,” huomasin miettiväni, “nehän ovat repineet sen kappaleiksi ja sovittaneet osat uudelleen yhteen? Ne perkeleet ovat ajatelleet – kuunnelleet – antaneet jokaiselle osan osalle sen vaatiman tempon, toonin ja balanssin, ja suhteuttaneet sen kokonaisuuteen! Että fraasi ei seuraa toista kiltisti pulssin talutusnuorassa, eikä ajatus ole alisteinen tekniikalle – että koko orkesteri voi oikkuilla ja heti seuraavaksi röyhkeästi jumputtaa lopukkeen läpi! Häväistys!

Oli aika hienoa. Tai ainakin nautin suunnattomasti.