Olen aina tuntenut sympatiaa Prinsessa Ruususta kohtaan. Keijukummit antoivat pyhässä yksinkertaisuudessaan vastasyntyneelle kaksiteräisen miekan. Kauneus, viisaus, lempeys, pystyvyys, soiton ja laulun lahjat... Ihailtavia ominaisuuksia, joiden kehittämiseen tavalliset ihmiset käyttävät ihmisiän. Ilmaiseksi, vain sinulle, kun on niin hieno kattauskin näissä pidoissa.
Voiko edes satuprinsessa olla onnellinen tietoisena siitä, että hänen lahjakkuutensa on ylhäältä annettua? Maaginen kehä hänen ympärillään saa kaikki hänen hankkeensa onnistumaan, kansa saapuu kaukaa jumaloimaan keijun lahjoittamaa kauneutta, hovi hämmästelee prinsessan kykyä hallita täydellisesti soitin, jonka hän on nähnyt ensi kertaa samana iltapäivänä.
Kuuluuko lumoukseen lisätoimintona tyytymisen lahja, vai vaeltaako lahjakas kaunotar öisin puutarhassa miettien, miksi häneltä on riistetty vapaa tahto? Pohtiiko hän sitä tyttöä, joka olisi ollut ilman maagisesti annettuja kykyjään - olisiko hän kaunis? kyvykäs? ihailtu? rakastettu? ...laisinkaan? Perrault ei kerro sankarittaremme sielunelämästä paljoakaan, mutta ajattelen häntä aina omaan täydellisyyteensä kahlittuna piruparkana. "Why, this is Hell, nor am I out of it."
Itse tulisin hulluksi. Mutta minulla onkin fiksaatio vapaaseen tahtoon ja ihmisen haluun ylittää itsensä, tulla paremmaksi. Viimeaikaiset kohtaamiset ovat horjuttaneet tätä uskoa, totta kyllä, mutta se on yksi pylväistä jotka kannattelevat taivastani. Muotoilen uskontunnustukseni uudelleen: Uskon siihen, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla luontainen halu ymmärtää aina enemmän, oppia aina uutta, tehdä itsestään viisaampi ja maailmastaan rikkaampi. Henkilökohtaiset preferenssit määrittelevät suunnan, johon halu kohdistetaan, mutta sen määrä on vakio. Oma, ylivilkas mielenlaatuni vaikuttaa - kenties paljonkin - ajatteluuni... Tyytyminen on niin kauhean surullista!
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment