Kokotti

Kaikki on taas paremmin kuin koskaan ja mielenkiintoiset ihmiset elävät aina mielenkiintoisia aikoja ja juhlan hurmaa ja. Kuitenkin suru yllätti eilen, kirpeänä ja kiperänä: Ne asiat, joiden piti kasvaa ja kirkastua, vähenevät ja samenevat ja minä katselen vierestä ja ojennan tyhjää kättä ja kerron itselleni, että parempi on jättää tekemättä kuin tehdä väärin eikä tämä oikeastaan eds kuulu minulle kai. Taikasanat ja riitit todistavat, että ne ovat tuntuneet joltakin - mutta menettääkö niitä toistaessaan pikkuhiljaa muistonsakin? Muuttuuhan valokuvattu hetkikin lopulta vain valokuvaksi. Ja sitä luuli hupsu kokotti, että kipu oli pahinta! Haha. Tai kai se olikin, en oikein muista - -

Se on vain kevät, vain kevät, ja varmasti menee pian ohitse ja varmasti opin lopettamaan tappamatta joskus! Välillä on vain vaikeata erottaa, pelkääkö antaneensa kaiken vai puolet. Tiedätte varmasti. Tulossa hiuksia.

Kimono

Joskus on aloitettava. Lady Lupinesquen näyttelyyn eivät kuulu englanninkieliset Talmudit eivätkä väärinsidotut kimonot, mutta yhden burkhakuvan aion ilokseni tehdä!

Aloitin vanhan päiväkirjan: Jos on vaikeata muistaa toissapäivää, on hyvä kantaa muassaan kahta vuotta. Joskus harmittaa, ettei osaa olla kaikille läsnä sellaisella tavalla, jonka nämä osaisivat ottaa vastaan - harmittaa, kunnes muistan, että yhden ihmisen suurin käsikirjoitus voi monilta osin olla työn ja pitkäjänteisten suunnitelmien tulosta, mutta muut päähenkilöt valitaan kuitenkin joka päivä uudelleen kunnes valinta on osunut yksiin niin monena päivänä, että suunnitelmien teko on aiheellista. Silloin on turha enää näytellä omaa itseään, mikä tietysti on kaltaiselleni narsistille kaikkein pelottavinta.

Konkreettisin askelin. Yritän vain sitoa kimononi oikein ja lukea kirjani alkukielellä.

Kevään teema

"Hyvää käsikirjoitusta ei kannata muuttaa, eikä huonoa käyttää. "

Kuiskaus

"Out flew the Web and floated wide,
The Mirror crack'd from side to side..."

Ei, en aio tulla hulluksi ja menehtyä. Seison kuvakudoksen vieressä sen purkautuessa vikkelästi tuulessa ja näen ne tarinat joita se olisi voinut kertoa. Opinko Epiktetokselta vai äidiltäni, että kirous voi yhtä hyvin olla siunaus? Toki kaipaan fiktiivisen dekadenssin ja prismoiksi hiottujen sanojen lasta, mutta samalla nautin yhä raivokkaammin ihmisyyden paradokseista, sen keskeneräisyydestä, sen arvaavattomasta arvattavuudesta.

Mitä useamman sanan tunnen, sitä varovammin niitä käytän. Mitä lujemmin rakastan, sitä vähemmän sidon (ja liianko vähän, itseänikin?). Mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän osaan. Ja mikä ihmeellisintä - mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minulla on aikaa!

Ympärilläni ihmiset ostavat ryppyvoiteita ja laskevat kuukausia lapsensaantiin. Minä katselen sirpaleisesta peilistä muuttuvia piirteitäni ja löydän päivä päivältä enemmän itseäni ja vähemmän muita, vähemmän ainetta ja enemmän geometriaa. Puhdasta? Aika näyttää.

En uskalla kutsua tätä comebackiksi. L. C. Smith on pitänyt minusta huolen nämä hiljaiset kuukaudet, mutta silloin tällöin... ja kenties jälleen. Olkoon toistaiseksi varovainen kuiskaus.

Mandorla

En tänään nähnyt vilahdustakaan äidistäni, koska hänet oli suljettu Tanssii tähtien kanssa - finaalin murtamattomaan manteliin. Mitä tyttö voi tehdä? Istuin ruudun ääressä ja sanoin "hei" äidin kampauksille.

Oi orpoa! Kuin suutarin lapsi, joka istuu juhlapöydässä kengänrohjojen kanssa.
Suokaa anteeksi, olen niin tunteellinen näinä kevätpäivinä...

Välietappi

Uutisluontoinen kirjoitus tänään: Tarkkaan mitoitetun opintoputkeni ensimmäinen merkittävä välietappi on saavutettu!

A)pologi/a Swkra/touj.

Ensin helpotettu teksti - siis se, jonka ymmärtämiseen minulla on jonkinlaiset edellytykset. Sitten käännös. Vanha, mutta tarkka. Uumoilen kainosti, millaisella lauserakenteella tuo-ja-tuo oltaisiin saatettu ilmaista alkutekstissä. Yleensä olen väärässä, mutta aina oikeilla jäljillä.

Lopuksi alkuteksti. Lause kerrallaan, tietenkin tarkistan jokaisen verbimuodon - ja suurimman osan muistakin sanoista - vielä. Mutta etenen. Vielä en ole kohdannut lausetta, johon en sanakirjan ja käännöksen avulla saisi järkeä. Ja etenen. Koko ajan etenen.

Lady Lupinesque lukee kreikkaa! Eikä ihanmitätahansa uuttatestamenttia. Vielä paras ystävä on Perseus, mutta kesään mennessä toivon istuvani puistossa vain Loeb apunani. Syksyllä pitäisikin sitten jo suunnitella kandityön aihetta.

Vieressä filosofiaspirantti pänttää Valtiota. Kyllä, minuakin alkaa aivan kohta ällöttää söpöytemme. Mutta minkäs teet?

Parlava LaRana

Oletteko koskaan huomanneet, kuinka peräänantamattomasti idea ja toteutus usein väistävät toisiaan? Kuinka toisille ihmisille on suotu mahtavat puheenlahjat ilman käytännön taitoja ja toisille kyky tuottaa mutta ei alkeellisintakaan mielikuvitusta? Ja kuinka voikin olla, että joillekin onnellisille on suotu molemmat, mutta heissäkin nämä kaksi aikaansaamisen peruspalikkaa tuntuvat hylkivän toisiaan?

Olen pitkään pohtinut idean ja toteutuksen sovittamatonta paradoksia. Nyt olen löytänyt, jollen nyt absoluuttista vastausta, niin ainakin jonkinlaisen henkilökohtaisen caesuran. Antakaas kun kerron.

Viimeisen viikon aikana olisi taas voinut ahdistua. Yksi mies tunnusti minulle palavan rakkautensa, toinen kertoi haluavansa vain olla kanssani.

En ole kauppias luonnoltani, ja minusta vain sanoilla käytävät vaihtokaupat ovat epäilyttäviä, vaikka luonnostani otankin ne todesta. Mutta olen vihdoin oppinut hyväksymään sen kaksinaismoraalin, jota ilman tyttö ei tunnu pysyvän selväpäisenä. Toki minussa on tarpeeksi runoilijapoikaa nauttiakseni hienoista kohtauksista, ja uskon vakaasti että varmasti kuolemme huomenna, kultaseni, mutta katsotaanko asiaa sitten?

Oikeasti lähden sen kanssa, joka kysyy tahdonko nähdä Pixar-näyttelyn. Lähden sen kanssa, joka päivä toisensa jälkeen haluaa jakaa arjettoman arkeni. Olen läsnä sille joka kaipaa luokseni useimpina päivinä koska luonani on hyvä. Olen sen jolle olen vain minä, nyt – en lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Fie, fie, foe! Sellaistahan olisi kohtuutonta pyytää ja lyhytkatseista antaa - todellisuudessa.

Ja niin, aivan kuin varkain, toteutus muokkautuu itsestään - ilman ideaa, jonka se kuitenkin ikään kuin sivutuotteena muodostaa ympärilleen. Eikä lopputulos ole yhtään hassumpi! Kyllä ne hätäkellot sitten soivat jos kurssi on väärä.

Siispä juhlan hurmaa ja kierros koko talolle! Pannaan piikkiin! Ai kenenkö piikkiin? Emminä tiedä, löytäkää vaikka joku tuolta katsomon puolelta.
Minä en koskaan tunnusta, enkä koskaan kieli ensimmäisenä. Kas, minulla on kaikki hyvin, eikä tarvetta riuhtoa edes mielikuvituksessa.

Mutta pieni osa minua on aina palvottavissa.