Uusi kuu, ja seulaset

Tämä on sadas blogikirjoitukseni - tai ainakin sinne päin.

Olen hyvästellyt vaarini niin kuin osaan - laulaen virsiä, kansanlauluja, negrospirituaaleja, pieniä, kaipaavia ja lohdullisia sävelmiä - ja palannut outona ja villinä taskut täynnä serkkujen numeroita, selässäni pelimannivehkeet ja kirjoituskone. Serkut ovat kasvaneet monta senttiä. Minustakin tuntuu, kuin puolikkaan olisin vielä venynyt.

Koko syksyn kantavia tunteita ovat olleet neuvottomuus, sisällöttömyys ja uskonpuute. Olen ollut hiljaa mukava ja pelännyt sarvikuonoja. Dalín lailla näen niitä pitsinnyplääjissäkin, mutta minulle kukkakaalin jumalallinen lukusymmetria on monta kuukautta tarkoittanut silkkaa uhkaa.

Lauantaina mummo piti lujasti kiinni ja sanoi, että pitää muistaa kiittää. Siitä kasvoni ja käteni aukesivat.

Kaikki on hyvin. Nuoruuteni rikkain, voimakkain aika on tässä - jos lakkaan tuijottamasta niihin aikoihin jotka olisivat voineet olla. Olen aloittanut ne opinnot, jotka minua todella kiinnostivat koko sen ajan, kun taistelin byrokraattisia tuulimyllyjä vastaan. Työni on parhaimmillaan inspiroivaa ja pahimmillaankin ainakin avartavaa. Ehdin tehdä kaiken, mitä haluan, kaiken - ja mikä vielä tärkeämpää, kykenen siihen myös! Viime kuukausien paikallapolkemisen tunne on ollut silkkaa perspektiivin puutetta - päivät ovat pitkiä ja täysiä, luetut kuvat ja sanat runsaita ja merkityksekkäitä. Helposti luulee eilistä viime viikoksi, eikä turhaan.

Olen - suunnattomaksi järkytyksekseni - löytänyt elämänkumppanin, jonka kanssa rakkautta ei tarvitse uudelleenmääritellä - jonka olkapäälle voin laskea pääni sen sijaan että olisin pakotettu muuttumaan laakeripuuksi ja hetikohta käärmeeksi. Nyt alan taas luottaa sanoihin, sallimuksen kiitos - muistaa mitä minulle tarkoitti niiden todellinen yhteys aistimaailmaan ja tunteisiin. Saan olla hupsu sammakko jos siltä tuntuu.

Ystäväni ovat uskomattomia. Merkityksenluojia, sisällöntuottajia, empaatteja, tutkijoita. Pitkän yksinäisyyden jälkeen Doll Posse alkaa jälleen ravistaa ruosteitaan. Kysymyksittä, epäilyksettä sillat rakennetaan taas sanoista - puhutuista ja kirjoitetuista. Olen pitkään ollut kauhean mukava aivan turhaan, ja väärille ihmisille. Lupaan taas parantaa tapani.

Ja äkkiä kaikki mikä äskettäin oli vaikeaa ja monimutkaista ja suurta ja vaati taustatyötä tai ainakin tunnustelua, näyttäytyy taas ilmiselvänä - koska me olemme sellaisia ihmisiä.

Tänään on päivä yksi, ja jos hyvin käy, huomennakin on päivä yksi. Varmaa on, että suonissani juoksee taas verta muumiopölyn sijaan.

Kiitos.

The Flaw in Paganism

Soin itselleni kaksi viikkoa uneliasta idylliä, jonka itsestäänselvät rakennusosat olivat sarjakuvat, elokuvat, suklaa ja suudelmat.

Luonnollisesti aloin pian pelätä, että auvoinen tila jatkuisi ikuisuuksiin. Että maailmani olisi vähentynyt sarjakuviin, elokuviin, suklaaseen ja suudelmiin, enkä tulisi koskaan tuntemaan muuta.

Hupsu sammakko! Maailma ei aina lopu huomenna.

Nyt aloitin uuden kampanjan, ikään kuin vastapainoksi.
Ajattelin nähkääs Pelastaa Jumalan.

Isä, silitä

Kun kylmä on vaikka kietoutuis peittoon
Kun uupuneen päivä uneen pääty ei
Poikaystävä vaikka sylissä nukkuu
Tiedän että odotan, mahdotonta kaipaan
En voi toivoa, en voi pyytää -

Isä, silitä
hiuksiani, valveilla oon
Isä, vierellä
valvothan, jos en unta saa
Isä, silitä
hiuksiani, valveilla oon

(säv. ja san. Jukka Vuolle)

Löysin kuluneen c-kasetin unohtuneiden muistojen laatikosta. Tuula Amberlan Pienet sanat, kuusivuotiaan rakkaimmat laulut. Nainen laulaa kasarmin varjosta ja muukalaisista äänellä, joka meni muodista Marlene Dietrichin mukana - siis ei koskaan. Kun tyttö taas katsoo silmiin, hän lunastaa lapsuudenoikeutensa ja lisää ohjelmistoonsa jotakin hiukan pornografista - mutta kaunista.

Kuinka nopeaan...! Kuuntelin samaa kasettia matkalla Säkylään viisitoista vuotta sitten. Viime sunnuntaina palatessamme lauloimme isän ja veljen kanssa kuorossa kuinka auto sammui maantienlaitaan keskelle korpisuoraa.

Tänään aamuyöllä vaarini kuoli nukkuessaan.

Silittäisin isää, mutta kaukana -

Carte blanche

Leikittyään Hostess Extraordinnairea boolimaljan ääressä vuoden juhlissa Lady Lupinesque kääriytyy onnellisena suureen hartiahuiviinsa (jossa tuntee olonsa viktoriaanisen tyttökirjan sankarittareksi) ja uppoaa Orionin hämärään. Corelli soi ja tenttikirja aloitetaan lopusta. Sammutetaan lamput ja sytytetään kynttilät.

Olen taas nähnyt unia. Tällä kertaa sain selville Hermes Trismegistoksen salaisten riittien kautta, että Aleksanteri Suuri kävi Pekingissä asti. Jotkut ajoivat junalla minun asemani ohi - kenties päättäen, että ystävyydestä voi välillä ottaa lomaa. Kannatan minäkin.

Vaikka kuinka tappelisi vastaan, se tapahtuu aina - kun yhtä elämänmurusta kehittää, toinen repsahtaa. Viivani alkaa saada eloa ja alan pikkuhiljaa hallita sitä varjostuksen kanssa samassa piirroksessa. Kuvankäsittely sujuu puolta nopeammin ja paremmin, ja väreissä olen jo aika haka. Piirrosten kautta on kehittynyt myös taju dynamiikasta ja karaktääreistä eivätkä tytöt ole koskaan olleet minun jäljiltäni vähemmän muovisia - tai kauniimpia.

Mitä olen antanut tästä kehityksestä? En sanoisi luovuttaneeni verbaalista kompetenssiani, mutta kirjallinen mielikuvitukseni ei toisaalta ole kehittynytkään. Kirjatentitkään eivät juuri rohkaise runoilemaan (vaikka rajoilla ollaan käyty, aina totuuden kustannuksella). Ehkä puhdistunkin. Valkoisesta paperista ei aina tarvitse ahdistua, tyhjää ei aina tarvitse täyttää.

Keväällä voisin taas versoa.
Jos kuitenkin vielä hetken niitä juuria...

Barokkisuklaa

DESPINA (frullando il cioccolatte):

Il cioccolatte è fatto, ed a me tocca
Restar ad odorarlo a secca bocca?
Non è forse la mia come la vostra,
O garbate signore,
Che a voi dèssi l'essenza, e a me l'odore?
Per Bacco, vo' assaggiarlo: cospettaccio!
Com' è buono!
(Si forbe la bocca)
Vien gente.

- Lorenzo da Ponte

Vanhempien elostelijoiden pöydästä kuuluu taas kiihkeätä kahinaa.
Se alkaa suhahduksella ja pyörähtää kieleltä kitalaelle, vain päättyäkseen ekstaattiseen kuiskaukseen.

"Suklaa..."

Löysin parhaan käytön pikku maidonvaahdottimelleni. Vihdoin kuuma suklaani on aivan kuin kotona Pariisissa - paksua ja makeankitkerää. Oikeata kaakaota, ei sellaista maitojuomaa joka meillä on nimetty kunniakkaamman serkkunsa mukaan.
On tässäkin taas varsinainen madonreikä. Sarjakuvat alkavat meilläkin löytää tiensä aikuisten lukuvalikoimaan; alkaisikohan kaakaokin hiljaksiin lakata olemasta lastenjuoma? Kahvipavut tuodaan kahdeksasta maasta ja teetä on kuutta eri väriä, mutta kaakao tulee paikassa kuin paikassa Fazerin kerta-annospussista. Puuh, sanoo addikti ja nyrpistää nenäänsä. Juodaan teetä.
Jään kotiin valmistamaan herkkua itselleni, kunnes kahvilat heräävät horroksestaan. Feu!

Raskaat syyspohdinnat ja kuolleet kielet vaativat hyvää ruokaa vastapainokseen. Pitkään haudutettua, hyvin maustettua, liottamista vaativaa... Gastronomia viittoo mukaansa syvyyksiin, joista ei käy nouseminen. Alan pian obsessoitua Brillat-Savariniin ja löysin vihdoin Dumas'n keittiösanakirjankin!

Samaan aikaan viidakossa - ajattelin aloittaa barokkiviulun jälleen. Lopetin vasta kaksi vuotta sitten, joten soittoharrastus olisi vielä pelastettavissa - ja mitä tyttö voi tehdä, jos parhaista yrityksistä huolimatta uusi musiikki ei aukea? Soittaa vanhaa? Kokeilen...

Uraa!

Lipeämisen tuntu kaikkosi. Sipulikeitto, Tarte Tatin, kikattavat nymfit ja urhea sammakonpyytäjäni, olkaa kiitetyt!

Göran Schildt on seurannut argonauttien reittiä 60-luvun Aigeianmerellä.

Katsotaanpa.

Jolly Rogerin heila

Kiire, mutta kerrankin ei hätää. Välillä vain -
Kaikki valuu päältäni kuin olisin öljytty, hedelmät väistävät kosketustani - tai kenties muuttuvat kullaksi? Lihani ei värise eikä henkeni kulje vetten yllä. En muista nimiä enkä päivän tapahtumia kuin eteenpäin.

Vasta kun istun alas ja päätän olla valehtelematta, nousee se sumu johon lamppuni ripustan. Saan aikaiseksi pieniä kauniita asioita joiden juuria en tiedosta lainkaan.

Olen varma, että kaikki johtuu kreikasta. Viisi vuotta olen vaalinut taikauskoista harhaluuloa siitä, että yksi hillittömällä vimmalla palava valo voi polttaa pois ihmisyyteni ja jättää sen paikalle neitsytjumalattaren (!), joka jousi kädessään kavahtaa saaliin ääreltä lähettääkseen koiransa raatelemaan syytöntä matkamiestä. Haistan jo uhrisavun.

Kenties olen väärässä. Kenties tuulen suunta vain on vaihtunut, enkä enää tunnista nymfejäni tuoksusta.

Unessa olin Jolly Rogerin heila. Pääkallo ja reisiluut kalisivat silmäni korkeudella ja veistelin siippani kanssa puujalkaherjoja makuukammaristamme. Ravintolailtana Roger keskittyi flirttailemaan hävyttömästi tarjoilijattaren kanssa (olihan hän jäävi tilanteissa jotka liittyivät ruumiinkulttuuriin, mutta kuitenkin!?!). Olin juuri järjestämäisilläni huvittunutta mutta pisteliästä mustasukkaisuuskohtausta, kun oma luupääni kertoi vain vaihtaneensa informaatiota toisen salaseuralaisen kanssa.

Liityin heti joukkoon urheaan kera rakkaani, johon liberalismi henkilöityi ilman henkilöä! Lähdimme siivekkäällä ilmalaivalla suorittamaan kulttuurivallankumousta. Minä olin kaunis ja julma kuten merirosvoprinsessan tuleekin, Jolly Roger oli nerokkaasti naamioitunut kuolevaiseksi ripustamalla pitkän päällystakin reisiluihin. Lähdön hetkellä eräs joukostamme kutsui minua omalla koodinimellään ja tiesin, että meidät oli petetty. Hetkessä näin tulevaisuuden: Alas syöksyvän ilmalaivan, palavan lihan hajun, vankeuden ja kuoleman...

Herätessäni kiitin jälleen alitajuntaani. Siis mitä? Artemidoros Daldislaisesta ei taida olla tässä hyötyä. Ehkä unennäköni on yhteydessä siihen, että jaksan taas satuilla tentissä tuntemattomasta aiheesta itselleni nelosen. Tai ehkä ei ole sittenkään positiivinen uutinen, että Pirate Jennystä on lukuisia versioita Youtubessa.

Teorioita otetaan vastaan.