Valvonko yöni
sellaisen vuoksi,
joka valvoo yönsä
sellaisten vuoksi,
joita en katsoisi kahdesti?
Ja niitäkö pitäisi puolustaa?
Ja minunko – kun eivät itse osaa?
Shh, kaikki hyvin. Minä peittelen. Toiset ajavat sohvalle ja luulevat todistavansa jotakin. Eikö niitä paijattu pienenä? Toiset tukeutuvat perustuslakiin. Eivätkö ne ole koskaan läväyttäneet miestä avokämmenellä kun se sanoo pahasti? Onko jokainen oman maailmansa ainoa olento, joka uppoaa osuttaessa?
Ja kuka helvetti minä olen syleilemään kaikkia? Santa Lauretta Sallimuksen vuoksi hullujen suojelija joka luulee löytävänsä Persian kartalta eikä usko Sähkömieheen. Pian saan tietää kantavani lasta pyhän hengen valtuuttamalle kuunsäteelle. Lopuksi minut vaahtokarkitetaan marttyyriksi. Kivet ovat niiiiin VT:tä.
“If thou beest born to strange sights,
Things invisible to see,
Ride ten thousand daies and nights
Till age snow white haires on thee…”
Kymmenentuhatta päivää ja yötä. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta. Aion täyttää seuraavaksi neljäkymmentäyksi. Luin yhdestä kirjasta että sellainen luo naisen ympärille ikuisen nuoruuden auran.
Olen kahdenkymmenen ja sanotaan ettei minun pitäisi puhua näin.
Olen aina nauttinut korttitalojen kaatumisesta ja nyt meni monta kerralla.
Valkoiselle kokovartalomaalille olisi taas tilausta. ”Buu!”, huudan kaulukseni kätköistä.
Ei valvota enää. Suo nukkua.
Kaikki on paremmin heti kun kirjoittaa puuta heinää.
Olen palannut. Paljon kerrottavaa.
Eilen jututin kahta ihmistä jotka muistavat elävästi ajan, jona hienostunut ja varakas nainen teetätti vaatteensa muotisalongissa. Salonkikulttuuri oli ranskalaiseen haute coutureen verrattavissa oleva ilmiö joka ei kestänyt demokraattista ilmanalaamme – valmisvaatteet saivat yksilöllisen ja ylellisen käsityön väistymään jo 60- ja 70-luvuilla, ja lopullisesti muotisalongit katosivat Helsingistä kun Salon Forsman lopetti 1986. Samalla katosi kaikkitietävien muotitaiteilijoiden, vaativien asiakkaiden, vuosittaisten mallistojen, sipsakoiden mannekiinien, ompelijatarten, leikkaajien ja sovittajaneitosten pienoismaailma. Jotakin muuta tuli tilalle, mutta kattavaa muotitaloa ei Suomessa enää ole. Sitäkin suloisempaa on kuunnella kulta-aikojen muistelua! Omakin teksti alkaa vilistä outoja asenteita... Lienee ohimenevää.
Tänään haastattelin – niin ikään työn puitteissa – kirjansitojaa, joka esitteli satojen vuosien aikana täydelliseksi hioutuneita työvaiheita. ”Kirjaa ei saa vahvemmaksi, käytännöllisemmäksi tai kauniimmaksi kuin mitä se oli 1700-luvulla”, mestari kertoili ommellessaan arkkeja blokiksi yksi kerrallaan. Olen tuntikausia silitellyt hankkimani Horatiuksen painojälkeä ja ihaillut paperin rakennetta – latinani ei vielä riitä sisällön ymmärtämiseen, mutta kirjaa puhun sujuvasti. En voinut väittää vastaan.
En myöskään voi väittää, että työni olisi kovin vastenmielistä. Pienen hengähdystauon saatuani kaikki muutkin projektit tuntuvat taas mielekkäiltä, kuten arvelinkin. Flora ja Fauni rakennetaan paperista, kirjansitoja antoi muutaman arvokkaan neuvon paperin värjäämiseen, ja mikä parasta - - - kun kesällä tutustuin 1900-luvun alun vaate- ja hiusmuotiin sekä maalaus- ja valokuvatekniikoihin en arvannut, että osaamiselle olisi näin pian taas käyttöä! Tällä kertaa mielenkiinto tosin kohdistuu punakaarteihin. Lisää otsatöyhtöjä! Otsatöyhtöjen merkitystä suomalaiselle historialle on hyvin vaikea yliarvioida. Itse asiassa se on vaikea muistaa…. ah, never mind.
Muina mielenkiinnon kohteina tällä viikolla 1800-1900-lukujen taikurit – kiinnostuin aiheesta viimeksi vuosi sitten luettuani Jim Steinmeyerin mainion historiikin ”Hiding the Elephant”, ja nyt tavalliseen elokuvateatteriin on ilmaantunut kaksi aiheeseen liittyvää elokuvaa! Sattumaa? En usko. Silmänkääntäjä olisi näppärä, mutta käsikirjoitus on toivottoman kömpelö - ”Miksi?” on aivan harvinaislaatuisen puuduttava tapa muuttaa monologi dialogiksi. The Prestige on sekä teemoiltaan että juonenkuljetukseltaan kiintoisampi, ja lisäksi se innoitti seuralaiseni pitkään luentoon Teslasta.
Voisiko ehtiä lukea tieteen historiaa joskus? Voisiko elämä olla loputtoman pitkä? Voisiko Ihan Kaiken omaksua ja hallita? Ei sitten. Palaan latinankirjojen pariin taivuttamaan kolmannen deklinaation adjektiiveja mekaanisesti. Piano, piano…
Eilen pikkuinen kerhomme aloitti myös Carlos Sauran flamencoelokuvien seuraamisen SEA:n ohjelmistossa. Olisimme aloittaneet jo viime viikolla, mutta ei ollut varaa. Ehkä – tavallaan – ei olisi vieläkään. En tiedä miksi, mutta Flamenco osui siihen nimettömään hermoon jonka olisin halunnut jo unohtaa.
”Liian usein se joka haluaa kaiken, ei saakaan mitään. Ei siksi ettei mitään annettaisi, vaan koska oma kärsivällisyys ei riitä vastaanottamiseen. Pelkään etten voi suoda minkään olla hyvin kuin pienimmän mahdollisen hetken. … Pelkään että kuoletan kaiken juuri kun siitä voisi kasvaa jotakin. Pelkään että tuhahdan kun saan mitä ansaitsen.”
Niin kirjoitin lokakuussa. Moni asia on muuttunut, itsessäni ei mitään olennaista.
Olisin aika surkea nötterö jos aina jäisin odottamaan, mutta taulua ei toisaalta käy pyyhkiminenkään. Pelko ja epäilys auttavat kovin harvaa asiaa.
Kinderly is now my coming
Suurimmat edistysaskelet tapahtuvat aina ymmärryksen tasolla. Kun päätin että oma ääni on luonnollinen ilmaisun väline, en arvannut että perustekniikan jälkeen eniten oppisin lukemalla, puhumalla ja kuuntelemalla. Viime kuukausina on harppailtu suuntaan jos toiseen jopa niin, että kriittisin kuulijani mutristaa huuliaan hyväksyvästi eikä ihan aina kysy perustelua ratkaisulleni.
Raskaampaa joulua muistutti siitä, että vaikka citius, altius, fortius voi olla luonnonlakien mukainen tavoite, se on älyllisesti ja emotionaalisesti ihan vain pirun alkeellista. Kuka sanoikaan, ettei mikään opeta kirjoittamista niin kuin huonon kirjan lukeminen? En ole mistään saanut niin syvällistä musiikillista herätystä kuin kahden minuutin oikeaoppisesta kitarasoolosta keskellä Sylvian joululaulua.
Aina välillä pelottelukin toimii. Olen kuullut kaikenlaista laulantaa ja äänenkäyttöä musiikillisen historiani aikana. Silti Diamanda Galàs avasi ennentiedostamattoman Godrionin solmun päässäni.
Auki.
Kohti.
Raa’asti.
Ei se ole ne koloratuuriujellukset, ei ne ovenavausnarinat eikä edes ne supinat – pelottavaa, kyllä, ja vapauttavaa - mutta kuinka nainen sanoo ”prends pitié”…?
Lakkasin heti ihmettelemästä typeriä. Tietenkään minusta ei lähde samoja ääniä kuin laulajatytöistä! Minut on ruokittu unkarilaisilla itkuvirsillä, bel cantolla ja chansonilla, ei… niillä toisilla jutuilla, mitä lienevät. Jos vakavan ja melodramaattisen välinen ero on hiuksenhieno, olkoon! Hiljensin kaikki epäilykseni ja ostin suurieleisesti levyllisen pekingoopperaa.
En myöskään enää opiskele yleiskieltä koska se osoittautui liian vaikeaksi. Ja turhaksi.
Mestariluokka peruttiin sairaskohtauksen vuoksi. Lohdutukseksi piti sitten kuunnella Šostakovitšin viidestoista. Ja kyllä, hämmentää.
En ole koskaan uskonut vuoden mittaisiin sykleihin tai uudenvuoden päätöksiin. Elämä jakaantuu erilaisiin kerroksiin, tiukasti yhteen kietoutuneisiin säikeisiin. Ne kulkevat päällekkäin ja lomittain, alkavat, ilmaantuvat tyhjästä, katoavat varoittamatta, kulkevat hetken rinnakkain ja - joskus - päättyvät kuin seinään. Kiertyessään ne katoavat näkyvistä tai sulautuvat toisiinsa. Toiset säikeet kestävät kolme tuntia, toiset kaksikymmentä vuotta, neljä kuukautta ja kahdeksan päivää. Jotkut päättyvät vasta kun kissat lähestyvät. Oli vuodenkierto sitten jumalan, ihmisen tai luonnon luoma, maailmaani ei liikahda suuntaan tahi toiseen siksi, että täytyy totutella kirjoittamaan päiväyksiin eri numerosarja.
Tämän vuodenvaihteen jälkeen mikään ei kuitenkaan ole ollut samaa. Ulkoisesti muutokset ovat keskikokoisia – löysin yhden ystävän ja menetin toisen, sopeuduin työhön jota ei tarvitse tehdä pikkutunneille asti ja ehdin lukea ja kirjoittaakin kun siltä tuntuu. Ja siltä tuntuu. Käyn useammin ulkona syömässä, teatterissa ja elokuvissa kuin vuosiin. Kotonani on vieraita useammin kuin koskaan. Olen jopa saanut yhteyden Sähkömieheen, jonka olemassaolosta minulla oli pitkään vahvat epäilykseni.
Sisällä kuitenkin tuntuu siltä kuin olisin räjähtänyt. Kuin ilmapallo, jonka helium on vapautettu muovisista rajoista. Välillä on sellainenkin olo kuin jos olisi hengittänyt heliumia. Hartioissa on ryhtiä enkä tunne pian itseäni peilistä, niin erilainen ilmeeni on. Välillä valtaa vastustamaton halu lähteä luistelemaan, muhvin kanssa, ja annan heti periksi. Vuoden pimeässä maannut viuluni on varovaisessa käytössä – nyt kun akateemiset pölyt on pyyhitty, soittimesta voi tehdä omansa.
Mikä tärkeintä – Tekeminen, tavoitekenttä on moninkertaistunut. Ei laveudessa, vaan syvyydessä. Kaikki tuntuu taas aivan mahdolliselta, jopa todennäköiseltä. Kunnianhimo kasvaa, mutta se kasvaa sisään-, ei ulospäin, niiden asioiden ymmärtämiseen joista tiedän eikä niiden pänttäämiseen joita en tunne. Kasvoin ulos monesta asiasta uuden vuoden ympärillä. Ehkä lapsuudesta, ehkä siitä toisesta.
Ehkä siksi että joku tajuaa. Kun sanon fauni, vastaan sanotaan kaulus. Kun Medici, Borgia. Kun highwayman, bells. Kun hajalla, ei syy. Kun kädet, kirja. Kun - - - mitä tahansa, totta.
Neoklassiset faunit kurkistelevat hyllyköiden takaa ja flamencokitaran soittoasento on lähemmänkin perehtymisen arvoinen – musiikista nyt puhumattakaan. Perinteeseen tutustuttakoon paitsi Orionissa, myös Madridissa (tiedossa oleva majoitus on epäilyttävä mutta huokea). Yksin matkustaminen on jostakin syystä edelleen parasta.
...involuntarily throws so much weight forward and on the side of the upper foot as to be a counterpoise to the lower leg, so that the labour of this lower leg is limited to moving itself.
The first thing a man does in mounting steps is to relieve the leg he is about to lift of the weight of the body which was resting on that leg; and besides this, he gives to the opposite leg all the rest of the bulk of the whole man, including [the weight of] the other leg; he then raises the other leg and sets the foot upon the step to which he wishes to raise himself. Having done this he restores to the upper foot all the weight of the body and of the leg itself, and places his hand on his thigh and throws his head forward and repeats the movement towards the point of the upper foot, quickly lifting the heel of the lower one; and with this impetus he lifts himself up and at the same time extends the arm which rested on his knee; and this extension of the arm carries up the body and the head, and so straightens the spine which was curved."
