Hukassa tuhat sanaa

Halkeamasta valo tulee sisään.
Muisti. Luonnos.
Uni. Totuus.

Poliisiauto pysähtyy jään peittämälle tielle, valokeilat suoraan minuun osoittaen. Näen kadun toiselta puolelta mustan palttooni, odottavien puutalojen rivistön, hengitykseni huurun vastavalossa, epävarman askeleni röpelöisellä jäällä, poiskäännetyn katseeni, tämä ei kuulu minuun, eihän? Siinä on valokuva.

Tänä vuonna olen tuskin tarttunut kameraan, mutta maailmani muuttuu kuviksi. Minä muutun kuviksi, kieleksi jota ymmärän mutta jonka aakkosia tuskin osaan piirtää. Muistini tallettaa jokaista tuhatta sanaa kohti sulkimen naksahduksen, mutta en vielä tiedä, mitä sanoja se vastaa.

Naputan vedoksiini kirjoituskoneella lauseita kuin nimilappuja. Rakennan sanakirjaa, jota vain minä voin käyttää. Etsin tuhatta sanaa tuhotakseni ne.

J-lähde (frag.)

Kilpeni jäi

allesi.

Ja kuinka alkaisin?

Leikkikentän reunalla

näen kaksi aikuista

toisella niistä on punainen tukka

ja minun sahraminkeltainen sotisopani.

Jos olisin edes oikea poika

en huutaisi sutta kolmatta vuotta.

Itkin minäkin Roomassa

Pariisissa Ateenassa Koivusillalla

itkin ja mylvin ilosta

vuorille, vuorille!

Keihääni kärki heijastaa auringon

yritän vangita valon.

Kilpeäni pyydän takaisin

kaipaan jo gorgonin katsetta.

Toivon, en lupaa:

palaan sen päällä
kunniasaatossa minuna.

φτερά

Siipiä en sure: Luin tarinan, jossa
pakomatkalla lennetään aurinkoon.

Vain kylmällä lapoja aristaa -
Olisin suonut
nelivuotiaan pysyneen jaloillaan.

Kokotti

Kaikki on taas paremmin kuin koskaan ja mielenkiintoiset ihmiset elävät aina mielenkiintoisia aikoja ja juhlan hurmaa ja. Kuitenkin suru yllätti eilen, kirpeänä ja kiperänä: Ne asiat, joiden piti kasvaa ja kirkastua, vähenevät ja samenevat ja minä katselen vierestä ja ojennan tyhjää kättä ja kerron itselleni, että parempi on jättää tekemättä kuin tehdä väärin eikä tämä oikeastaan eds kuulu minulle kai. Taikasanat ja riitit todistavat, että ne ovat tuntuneet joltakin - mutta menettääkö niitä toistaessaan pikkuhiljaa muistonsakin? Muuttuuhan valokuvattu hetkikin lopulta vain valokuvaksi. Ja sitä luuli hupsu kokotti, että kipu oli pahinta! Haha. Tai kai se olikin, en oikein muista - -

Se on vain kevät, vain kevät, ja varmasti menee pian ohitse ja varmasti opin lopettamaan tappamatta joskus! Välillä on vain vaikeata erottaa, pelkääkö antaneensa kaiken vai puolet. Tiedätte varmasti. Tulossa hiuksia.

Kimono

Joskus on aloitettava. Lady Lupinesquen näyttelyyn eivät kuulu englanninkieliset Talmudit eivätkä väärinsidotut kimonot, mutta yhden burkhakuvan aion ilokseni tehdä!

Aloitin vanhan päiväkirjan: Jos on vaikeata muistaa toissapäivää, on hyvä kantaa muassaan kahta vuotta. Joskus harmittaa, ettei osaa olla kaikille läsnä sellaisella tavalla, jonka nämä osaisivat ottaa vastaan - harmittaa, kunnes muistan, että yhden ihmisen suurin käsikirjoitus voi monilta osin olla työn ja pitkäjänteisten suunnitelmien tulosta, mutta muut päähenkilöt valitaan kuitenkin joka päivä uudelleen kunnes valinta on osunut yksiin niin monena päivänä, että suunnitelmien teko on aiheellista. Silloin on turha enää näytellä omaa itseään, mikä tietysti on kaltaiselleni narsistille kaikkein pelottavinta.

Konkreettisin askelin. Yritän vain sitoa kimononi oikein ja lukea kirjani alkukielellä.

Kevään teema

"Hyvää käsikirjoitusta ei kannata muuttaa, eikä huonoa käyttää. "

Kuiskaus

"Out flew the Web and floated wide,
The Mirror crack'd from side to side..."

Ei, en aio tulla hulluksi ja menehtyä. Seison kuvakudoksen vieressä sen purkautuessa vikkelästi tuulessa ja näen ne tarinat joita se olisi voinut kertoa. Opinko Epiktetokselta vai äidiltäni, että kirous voi yhtä hyvin olla siunaus? Toki kaipaan fiktiivisen dekadenssin ja prismoiksi hiottujen sanojen lasta, mutta samalla nautin yhä raivokkaammin ihmisyyden paradokseista, sen keskeneräisyydestä, sen arvaavattomasta arvattavuudesta.

Mitä useamman sanan tunnen, sitä varovammin niitä käytän. Mitä lujemmin rakastan, sitä vähemmän sidon (ja liianko vähän, itseänikin?). Mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän osaan. Ja mikä ihmeellisintä - mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minulla on aikaa!

Ympärilläni ihmiset ostavat ryppyvoiteita ja laskevat kuukausia lapsensaantiin. Minä katselen sirpaleisesta peilistä muuttuvia piirteitäni ja löydän päivä päivältä enemmän itseäni ja vähemmän muita, vähemmän ainetta ja enemmän geometriaa. Puhdasta? Aika näyttää.

En uskalla kutsua tätä comebackiksi. L. C. Smith on pitänyt minusta huolen nämä hiljaiset kuukaudet, mutta silloin tällöin... ja kenties jälleen. Olkoon toistaiseksi varovainen kuiskaus.