Jolly Rogerin heila

Kiire, mutta kerrankin ei hätää. Välillä vain -
Kaikki valuu päältäni kuin olisin öljytty, hedelmät väistävät kosketustani - tai kenties muuttuvat kullaksi? Lihani ei värise eikä henkeni kulje vetten yllä. En muista nimiä enkä päivän tapahtumia kuin eteenpäin.

Vasta kun istun alas ja päätän olla valehtelematta, nousee se sumu johon lamppuni ripustan. Saan aikaiseksi pieniä kauniita asioita joiden juuria en tiedosta lainkaan.

Olen varma, että kaikki johtuu kreikasta. Viisi vuotta olen vaalinut taikauskoista harhaluuloa siitä, että yksi hillittömällä vimmalla palava valo voi polttaa pois ihmisyyteni ja jättää sen paikalle neitsytjumalattaren (!), joka jousi kädessään kavahtaa saaliin ääreltä lähettääkseen koiransa raatelemaan syytöntä matkamiestä. Haistan jo uhrisavun.

Kenties olen väärässä. Kenties tuulen suunta vain on vaihtunut, enkä enää tunnista nymfejäni tuoksusta.

Unessa olin Jolly Rogerin heila. Pääkallo ja reisiluut kalisivat silmäni korkeudella ja veistelin siippani kanssa puujalkaherjoja makuukammaristamme. Ravintolailtana Roger keskittyi flirttailemaan hävyttömästi tarjoilijattaren kanssa (olihan hän jäävi tilanteissa jotka liittyivät ruumiinkulttuuriin, mutta kuitenkin!?!). Olin juuri järjestämäisilläni huvittunutta mutta pisteliästä mustasukkaisuuskohtausta, kun oma luupääni kertoi vain vaihtaneensa informaatiota toisen salaseuralaisen kanssa.

Liityin heti joukkoon urheaan kera rakkaani, johon liberalismi henkilöityi ilman henkilöä! Lähdimme siivekkäällä ilmalaivalla suorittamaan kulttuurivallankumousta. Minä olin kaunis ja julma kuten merirosvoprinsessan tuleekin, Jolly Roger oli nerokkaasti naamioitunut kuolevaiseksi ripustamalla pitkän päällystakin reisiluihin. Lähdön hetkellä eräs joukostamme kutsui minua omalla koodinimellään ja tiesin, että meidät oli petetty. Hetkessä näin tulevaisuuden: Alas syöksyvän ilmalaivan, palavan lihan hajun, vankeuden ja kuoleman...

Herätessäni kiitin jälleen alitajuntaani. Siis mitä? Artemidoros Daldislaisesta ei taida olla tässä hyötyä. Ehkä unennäköni on yhteydessä siihen, että jaksan taas satuilla tentissä tuntemattomasta aiheesta itselleni nelosen. Tai ehkä ei ole sittenkään positiivinen uutinen, että Pirate Jennystä on lukuisia versioita Youtubessa.

Teorioita otetaan vastaan.

Rakastaa Kotia!

Olen tänä viikonloppuna pitkästä aikaa tehnyt sen, mikä tytön on tehtävä pitääkseen yksiöasumisen mielekkäänä. Olen liikuttanut kaikkea, mikä liikutettavissa oli. Olen pyyhkinyt pyyhkimättömät, vaihtanut keittiökapistuksia ja melkein verhotkin.

Nyt rosmariini tuoksuu ikkunalaudalla, tenttikirja lepää lukutelineessä ja voin hyvillä mielin eläytyä vuoropäivin luostarin ja haaremin elämään. Tein listan sellaisista tuttavista, joita voisin kuvitella katselevani yhden illan boolimaljan ääressä. Listan kahdestatoista nimestä kolme oli serkkuja. Olisi ehkä ollut muitakin, mutta en muistanut nimiä...
Päättelin olevani erakko. Päätin olla edes tyylikäs erakko ja ostin lukutelineen.

Kaksi aihetta on noussut pintaan. Ylpeys. Moraali. En tiedä, onko minulla koskaan ollut vähempää sanottavaa kumpaankaan. Ylpeys on säästänyt minut paljolta. Monelta mieheltä, monelta tuttavalta, monilta juhlilta. Ylpeän valinnat ovat tarkat, ylpeys tekee sen voittavasta tärkeän. Jos se vastaavasti aiheuttaa työtä, se on kohtuullinen vaihtokauppa. Mitä vain paitsi niitä joiden nimiä en muista.

Mitä tulee moraaliin - olen voinut opettaa sen todellisen merkityksen ja samalla oppia sen väistämisen syyt. En huomannut jäätyneeni näin - onko niskani vain jumissa, vai lopetinko todella muista kuin itsestäni huolehtimisen sarvikuonotaisteluiden pelossa?

Tahdon nyt - vähän aikaa, pyydän - vain olla tyytyväinen. Olla olematta se, joka jää paikalle tappelemaan periaatteesta, kun muut ovat jo nukkumassa. Sanat ovat niin pieniä, niiden merkitys kenen tahansa muokattavissa ja uudelleenmuokattavissa - miksi niiden pitäisi antaa häiritä itseään? Olen nähnyt mitä tapahtuu itselleni ja muille kun ihmisistä tulee asioita tärkeämpiä - maailma kaatuu siihen että tekstiviestin ei ollut puhelinsoitto, pusu ei ollut kielisuudelma ja aika ja paikka oli kertakaikkisen väärä.

Muutos on mahdollista mutta epätodennäköistä - ja tasapainoni vaatii sitä. Moraali on henkilökohtainen, voin väistää ja myötäillä - toisin sanoen tehdä kaiken tehtävissä olevan - välttääkseni konfliktia jonka tiedän rasittavan minua kohtuuttomasti. Yhdellä ehdolla. Että suuntaan mielenkiintoni johonkin hedelmällisempään aiheeseen - enkä siinä tee kompromisseja mukavuuteni vuoksi. Aion pysyä puuhakkaana ja onnellisena vielä ainakin vähän aikaa. Pidän siitä, ettei aina tarvitse olla naarmuilla puolet ja taivaassa puolet ajasta.


Hence - - - Forger love, I'd rather fall in chocolate!
' least for now.

Perjantai, tänään

Tiedän - törkeän pittoreski dokumentiksi. Nautin joka solullani.

Luetteloon eksyy juuri minun vuorollani kaikenlaisia tunnepohjaisia määritelmiä ja naisellisia asetelmia.

Perjantai. Kreikkaa.
Ihanaa.

Teach the running man to walk

Siitä on kyse. Kelaus takaisin. Alkuun. Uudestaan. Pakottauduin kirjoittamaan kolmen sanan lauseita kappale kerrallaan. Aloitin piirustuskurssin. Pastelliliiduilla kuukauden leikittyäni kuvankäsittely helpottui puolella. Ehkä puolikas näkemystäkin. Ja kompositio.

Suoristan kaikkeutta pienin liikkein, pohjalta. Ja kun suoristaa pohjalta, on karsittava aineistoa päältä, muuten liikuttaminen tulee liian raskaaksi. Jos jaksan vuoden, ovat perusteet suorassa vuosikymmenen.

Vieläkään en aivan käsitä kuinka tähän päädyin.
Muistan, kun vielä olin elementissäni hämyisen baarin keskimmäisessä pöydässä - kädessäni lasi vaikeata juomaa ja huulillani kulttuurivallankumous. Ja ne yöt...! Elämäni parasta aikaa. Ja onneksi ohi. Ehkä huomasin, ettemme koskaan kuolleet huomenna. Eikä jumalallisuuttani mitenkään rajoita se, etten pääse osoittamaan sitä nimettömälle ja kasvottomalle tuntemattoalle jolla ei muuten ole yhteyttä kanssani.

Moni on nyt oppinut menemään kotiin. Meistä molemmat, ja se on paljon.

Parasta on opiskelu. Valitsin oikein pääaineeni, se saa pulssini kiihtymään myös ruotsiksi. Todella kaipaan kreikankirjojani, vaikka niissä homoeroottiset piirtokirjoitukset ovatkin englantilaisherrojen käännösten siistimiä. Kaikkialla muualla opettelen alkeita, jotka olen ohittanut olankohautuksella kun olisi ollut niiden aika - kreikassa aloitan todella pohjalta, ja se ruokkii intohimoani kieltä kohtaan.
Sitäpaitsi -
Eilen tunnille ilmestyi tyhjästä ihminen, johon voisin haluta tutustua.

...only stand and wait

Eilen mietin, että tässäpä jälleen yksi pohja. Uuvuttaa, kiukuttaa, en osaa mitään ja miksi piti olla niin ylpeä - jälleen niin ylpeä, aina - etten voinut myöntää tuonkin olevan vialla? Onko pakko aina olla se, joka selviää mahdottomista tehtävistä sormia napsauttamalla? Pitääkö juuri minun vuorokaudessani olla 31 tuntia?

Kun en-saa-mitään-aikaan-päivänä on tehnyt vain kaksi tenttiä, kahdentoista kuvan setin ja kolme viivapiirustusta, on eessä hauta.

Otan lomaa.

Gambaa!

Monteverdin Orfeusta esitetään vielä tänään ja huomenna Vantaan Martinus-salissa.

Tehkää itsellenne palvelus. Menkää, jos voitte. Näin tiukkaa ja elävää vanhan musiikin esitystä saa odottaa.

Sitäpaitsi... pidätin hengitystäni.

Lavalla jumalainen ilmestys.

Kuin Elizabeth Siddal, mutta pitkäraajainen. Komea. Vakava.

Vedän seuralaistani hihasta.

-Katso. Täydellinen nainen soittaa gambaa.

Oliivipuu

Tänään luettua: Oliivipuiden runsas istuttaminen on antiikintutkijalle tärkeä indikaattori vakaista poliittisista oloista, sillä satoa täytyy odottaa vuosia. Harva tahtoo istuttaa mitään, minkä sadosta ei luultavasti pääse itse nauttimaan.

Mitäkö olen tehnyt nämä hijaiset kuukaudet? Lukenut kirjoja. Syönyt jäätelöä. Polttanut tupakkaa sisäpihalla. Käynyt Lelumuseossa. Kuunnellut Bachia. Ostanut pääkallopenaalin. Tutustunut outoihin silmukoihin. Tapellut evoluutiosta. Ajanut kumiveneellä. Leikkinyt kotia kodittomain (ja oppinut yhdessäeloa sen varjolla). Kehittynyt antikvariaattorina. Tehnyt kaksi tarjousta. Kirjoittanut lapsuudenmuistoja. Piirtänyt kelvollisen kukkakaalin. Ostanut lipun Monteverdin L'Orfeoon ja Ute Lemperin (idoli!) konserttiin. Mitä ihmiset nyt tekevät kun aika ei riitä koneella istumiseen?

Ryhdyin päätoimiseksi opiskelijaksi. Ryhdyin myös päätoimiseksi valokuvaajaksi. Odotettavissa on näiden kahden elinkeinon välisiä konflikteja myöhemmin syksyllä, ymmärrettävistä syistä. Stay tuned.

Kouluun! Kaksi yötä sitten uneksin valtavasta, hämärästä pylväin ympäröidystä salista, jonka nurkkaan tiivistyneinä istumme kolmen kurssitoverini kanssa. Opettajan hengitys huuruaa hänen messutessaan kreikan sijamuodoista - ja sitten saapuvat Linnut. Vasta herätessäni minulle todella valkeni pääaineeni järjettömyys. Sitäkin innokkaammin olen laskenut päiviä koulun alkuun.

Tulin naisen ikään kukkaseppele päässä lettuja paistaen päivänä, jonka ihanuutta en voi kylliksi ylistää. Maailman pienet ja suuret ongelmat alkoivat heti liukua vanhojen silmieni ohitse rutiinilla. Yksi koditonna ja peittelen jälleen. Joku ei maksa. Joku ymmärtää suomea kyllä, muttei puhetta. Etsikkoaikani päätöskin olisi voinut olla traumaattinen jollen olisi nähnyt sitä surrealistisena, jotenkin Dalín sarvikuononsarvien värittämänä - hälytysvalot syttyvät korviavihlovassa hiljaisuudessa ja kaikki sen jälkeen tullut peittyy nauruun...
Sain tuntea itseni vuoroin bakkhantiksi, vuoroin Euridikeeksi, mutta - koska todellisuus seuraa kreikkalaisen tragedian sääntöjä - lepytysuhrin jälkeen kaikki on hyvin. Toinen yrittää uudestaan, minä aion yrittää ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja kuinka? Olemalla yrittämättä.

Viisi vuotta.
Niin kauan sitten olen ollut tilanteessa, jonka silloisen arvioni mukaan saattaisi pysyä vakaana kaksi vuotta. Nyt en puhu metafysiikkaa tai psykologiaa. Puhun ulkoisesta todellisuudesta. Asunnosta, rahasta, opinnoista, elinkumppaneista.
Puhun kiireestä, siitä ettei saa mitään tehtyä koska haluaisi olla valmis jo, ja toinen asia jää huomiotta sillä välin kun keskityn tähän, ja tätä menoa maailma ei koskaan saa tietää kuka olen.

Nyt tuntuu siltä ettei enää ole kiire.

Tuntuu siltä, että voisin istuttaa oliivipuun.