Carl Michael Bellman

Oi! Harvoin mainostan nettisivuja, mutta tämä on pakko noteerata!

http://www.bellman.net/

Hämmästyttävä sivusto - sanoitukset, musiikki, nuotit, alkuperäisnuotit, kommentaarit, lexicon, kaikki!
Osaisinpa paremmin ruotsia....

Il était une fois...

"Here comes a candle to light my bed,
Here comes a chopper to chop off your head!"

Hmm... A bit unorthodox, I admit, but such is life. Olen kirjoittanut hassuja riimejä pikkuisiin melodianpätkiin ja nyt harjoittelen Marlene Dietrich - kappaleiden sointuja taitamattomasti pikku pianollani.
Välillä täytyy tuntea itsensä kahdeksanvuotiaaksi. Lainasin pikkuveljeltäni salapoliisimangaa ja lueskelin sitä sängyssä jalkojani heilutellen. Ajattelin joutessani ($%+#?!!) rakentaa miniatyyritalon. Pienoismallit ovat aina kiehtoneet mieltäni - niiden olemassaoloon on niin hyvin vähän käytännöllisyyteen liittyviä perusteluja, että niiden on pakko olla taidetta.

Hassutuksia

Kuinka tämän parhaiten sanoisi...? Kevät on juhlaa! Olen selviytynyt häähirveyksistä ja purjehdin jo täyttä vauhtia kohti uusia kyklooppeja (Kirken nasaali on jo historiaa). Vielä kun ehtisi kaiken ihanan keskellä lukea vähän enemmän, etenkin koulukirjoja... Tiedän kyllä. Ehtisin jos viitsisin. Viitsin sitten kun on ihan pakko. Kuten tavallista. Kas, muiden rimat eivät ole mitään - oma on kaikki.
Ja ajattelin ruveta realisoimaan todellista potentiaaliani pikkuhiljaa.

Sitä alkaa pikkuhiljaa huomata muokkautuvansa siksi naiseksi, joka tulee olemaan. Ei täysin kehityskelvoton olento.

Passio

Ah, pääsiäinen! Joulusta ei koskaan tiedä, missä lukaalissa ja missä seurueessa sitä viettää tai mitä kauheuksia lahjapaketeista paljastuu. Pääsiäinen on monin verroin miellyttävämpi ja selkeämpi: Tiedän sanoa, että ensin olen suvun kanssa syömässä ja sitten juoksen Johanneksenkirkkoon kuuntelemaan Bachia. Tämä perinne on tietysti sitäkin merkityksellisempi, kun olen keksinyt sen ihan itse!
Kuuntelen Matteus-Passion kerran vuodessa kirkossa enkä siinä välissä koske teokseen vaikka kuinka himottaisi. Korkeintaan selailen nuotteja päästäkseni pahimmasta nälästä. Äänitallenteet ovat nykyään itsestäänselvyys, ja siksikin tuntuu erityiseltä kuunnella yhtä teosta niin kuin musiikin ystävä olisi sen ennen radion yleistymistä kuunnellut; elävänä esityksenä kerran vuodessa.

Kuten kaikkiin hyviin perinteisiin, vuosittaiseen passioon kuuluu monenlaisia rituaaleja. Tulen aina mummolasta, joka on Johanneksenkirkkoa vastapäätä; olen aina sekavassa mielentilassa sanailtuani kiivaasti sukuni kanssa; istun aina parvella ja useimmiten alttarin takana, missä on vähän ihmisiä koska kuoroa ei näy (sen sijaan kapelmeister on hyvin näkyvissä, samoin vuosi vuodelta pulisongikkaampi evankelista, ihana mies); otan aina mukaani partituurin ja perinteikkään ohjelmani, jonka sivuihin on vuosien varrella raapustettu kommentteja jos jonkinlaisia (alkaen jonkin aarian epäinhimillisestä kestosta ja päätyen "Jeesus starring pehmoinen tyyny"-piirroksiin). Selkäni kipeytyy aina helvetillisesti enkä koskaan muista ottaa evästä, joten jonkinlainen myötäkärsimys kuollutta profeettaa kohtaan on taattu. Tulen aina ulos kirkosta tyynen onnellisena, ehkä vähän henkistyneenäkin.

Kiirastorstaina Johanneksenkirkko on minun turvapaikkani. Matteus-Passio rytmittää vuottani paljon henkilökohtaisemmin, todemmin kuin uusivuosi tai kesäloma.
Uusi sykli on taas alkanut. Aloitan sen syömällä hyvin ja pitämällä huolta laiminlyödyistä ystävistä.

Half Jill

Pohdin naiseuttani tylliunelmien keskellä. Tulevaisuudensuunnitelmissani ei koskaan ole välkkynyt “jonkun kivan pojan” löytäminen, yhteinen koti tai – luoja paratkoon – häiden teema. Ei, en ole sellainen nainen.

1700-luvulla olisin ollut vaikutusvaltainen rakastajatar ja pitänyt omaa oppineiden salonkia. 1800-luvulla olisin pukeutunut kotona työhousuihin, ansainnut rahaa omalla taiteellani ja pitänyt itse rakastajia. Viime vuosisadalla olisin tehnyt samaa, mutta laillisesti. Jokaisena aikakautena olisin aiheuttanut skandaaleja, koska olisin ollut vähän liian älyllisesti uhkaava, seksuaalisesti aktiivinen ja muuten vain liian mielikuvituksekas, vahva ja vakavasti otettava ollakseni yhteiskunnallisesti turvallinen. Voin olla muusa ja taiteilija, malli ja kuvaaja, rakastaja ja rakastettu. Voin olla äiti olematta pikkuvaimo, voin lukea kirjallisuutta olematta runotyttö, voin laittaa hyvää ruokaa olematta taloudenhoitaja. Luojan kiitos! Olen aina ollut kiusaantunut ajatuksesta, että tekemisiini voidaan liittää “sievyyden” leima siksi, että olen nuori nainen. Siksi olen luonnostani aina hakenut käytösmalleja maskuliinisista hahmoista...
Mutta mitä teen tällä uudella, uljaalla vuosituhannella?
Whatever I please.

Quelle bordelle!

My keyboard is fucked up, the reality must have bent somewhat during last night. Nothing is in its usual place, I am currently writing blind. No Finnish funny letters either. I say! Most unusual, this.

Enjaksaenjaksaen...

Tänään paras ystäväni on ollut NanKingin iloinen tarjoilijatar, joka toi teepannun (talon laskuun, tietenkin) pöytään heti nähtyään hajoilevan persoonani ja tiedusteli vointiani pääruoan puolivälissä. Mumisin jotakin sekavaa niskakivusta ja koitin olla itkemättä edes hetken.
"Onko tulossa sairas? Onko huoli? Juo lisä tee vähän auttaa."
Join teetä. Se auttoi vähän. Lähtiessäni olin jo hyvillä mielin.
On vähän vaikea päivä.

Prinsessaleikki

1860-luvun valloittavaa linjaa! Iloiset teemaviikot! Uskokaa tai älkää, hääpukujen sovittelu, muodistaminen, kursiminen ja asettelu on rankkaa ja välillä puuduttavaakin työtä. Laahuksiakin pitää varoa.
Vaihdoin työnimikkeeni "stylistista" "puvustajaksi" melkein hukuttuani antiikkihuntuihin. One done, four to go! Saattaa tulla kiire.
Ja minä kun olin lukion tytöistä ainoa, joka ei ollut visioinut hääpukuaan! Nyt en enää kyennyt välttämään aihetta. Kaiken tämän tyllin keskellä naisten smoking tuntuu yllättävän raikkaalta vaihtoehdolta. Nyt on riittämiin syitä hankkia vihdoin se virttynyt villapaita.

Torso

Siinä se seisoo, mallinukenpuolikas tonni valkoista pitsiä yllään. Kävin hakemassa varakropan hassusta liikkeestä, jossa kaikki olivat alasti (paitsi myyjä) ja kiikutin uuden kaverini studiolle vaatetettavaksi. Se pääsi heti sovittamaan elämänsä onnellisinta päivää.
Päällä varustetut mallinuket ovat kaameita ja uhkaavia tyhjine silmineen, torsot taas täydellisen neutraaleja, luotettavia, ystävällisiä. Ne vain tekevät työtään, esittelevät vaatteita, eivätkä yritäkään korvata todellista ihmistä ulokkeineen ja kasvonpiirteineen. Peruukkipäinen vahanukke näyttää aina siltä, että se kadehtii elonkipinää ohikulkijoilta.
Kenties samasta syystä surullinen pelle on katkeransuloinen näky ja Ronald McDonald aiheuttaa kauhunväristyksiä; Pellen tosiolemus on haikea, surkea, traaginen. Hymyilevä pelle toimii luontonsa vastaisesti ja on vähintäänkin skitsofreeninen tapaus, mahdollisesti myös kannibalismin harrastaja. Joku maaninen tappaja pelleasussa vaanimassa pikkulapsia... Hyi olkoon. Lopetan pohtimisen ennen kuin menetän yöuneni.