Friday, March 24, 2006

Sherlockiaaninen ihanne

Eilen pohdin kuriositeettikabinetteja. Niitä 1600-luvun kokoelmia, joihin rikkaat keräilijät haalivat luonnontieteellisiä ihmeitä ympäri maailman. Suurimmat kokoelmat saattoivat täyttää kokonaisia palatseja ja olivat aikansa ylimystön huvipuistoja: Yhteen saliin oli lavastettu Afrikka, toisessa esiteltiin Tyynenmeren ihmeitä... Paitsi täytettyjä lintuja ja neulattuja perhosia, kokoelmat sisälsivät useimmiten myös shokeeraavampia näytteitä - sokeita syvänmeren kaloja jotka esiteltiin merihirviöiden jälkeläisinä, epämuodostuneita pääkalloja Aasiasta, kuivattuja lihansyöjäkasveja Amazonilta, noitarumpuja Afrikasta, kaksipäisiä käärmeitä, merenneidon pyrstönikamia...

Kuten ensimmäiset ensyklopediat, kabinetit olivat yritys saada koko inhimillisen tiedon kenttä samaan tilaan. Mutta, kuten usein käy näin jaloille pyrkimyksille, viihde vei voiton: Yksi kaksipäinen käärme on trofeena tuhannen tavallisen veroinen. Kuriositeettikabinettien pohjalta maailman eri kolkkien diversiteetistä sai melko makaaberin kuvan - nimelleen uskollisina ne korostivat poikkeusta ja vähättelivät normia.

Kauhean inhimillistä. Harvanpa meistä pääkoppa toteuttaa sherlockiaanista ihannetta huoneesta, jonka huonekalut ovat tarkkaan valitut käytännöllisyyttä silmälläpitäen. Mutta Sherlock Holmes onkin yli-ihminen.
Minun valintani on, ettei hyvää tarinaa koskaan pilaa se sivuseikka, ettei se ole täysin tosi.

Thursday, March 23, 2006

Merde!

Kävin aikoinaan viulunopettajalla, joka sai minut tuntemaan syyllisyyttä joka kerta, kun tulin tunnille. Ei siltä, että hän olisi sanonut mitään. Katsoi vain ikkunasta ja oli hiljaa. Ohjeistusta tulkinnallisiin asioihin en koskaan saanut. Enkä selityksiä teknisiin. Koskaan en oikein tiennyt, teenkö mitään oikein.

Vaihdoin opettajaa. Tajusin äkkiä, että viulu on ihan ystävällinen soitin. Mari ei katso syyttävästi eikä ole hiljaa. Ei, vaikken aina pääsekään tunnille. Voimme innoissamme höpistä helpon barokkikappaleeni sointukuluista koko tunnin. Jos jotain menee vikaan, siihen tartutaan heti ja katsotaan, mitä asialle voi tehdä. Nyt tuntuu hassulta ajatella, että olen itkenyt niin paljon harrastuksen takia.

Sitä luulisi, että melkein aikuinen ihminen oppisi paitsi virheistään, myös onnellisista sattumuksista, joita sallimus on hänen tielleen asettanut.

"Sallimuksen sattumukset"... hih.

Tuesday, March 21, 2006

Jenni, amorina!


Sain vihdoin tietokoneeni.
Tämä on nyt taustakuvani.
Hyvin vähän kuvankäsittelyä - laitoin osaan kuvasta efektinä rakeisuutta, jota näkee vanhoissa elokuvissa ja annoin vaaleiden palaa puhki. Minusta se sopi kuvan tarinaan. Huolellisuuteen, taitoon, keskittyneisyyteen, tahtoon tehdä oikein... Ne ovat tämän ajan hyveitä vielä vähemmän kuin edellisen! Jennin profiili ja alasluotu katse tekevät koko kuvan - sen tarinan, sen mysteerin... Mutta mitä nukke on tekemässä? Sanooko se "hups!" vai haukotteleeko? Kas, kansainväliset käsimerkit...
Kuvittelenko vain, vai alkaako olla rutiinia, että mallit näkevät kuvansa ensin blogissani?
Yritän parantaa tapani.

Monday, March 20, 2006

Hedonismista

Todellinen muutos tulee yllättäen ja ilmoittamatta, ilman julistuksia tai torventoitotuksia.
Ja tässäkö se on, sitten? Seison pyörteen keskellä ja ihmettelen. Monta päivää rauhaa ja toimintaa, syventymistä, kirkastumista, oikeata oppimista pitkästä aikaa. Ja musiikkia, luojan kiitos! Siivosin asuntonikin iloissani. Nyt siellä on oikein kotoisaa.

Tänään ainekirjoitus, ja vain puoli tuntia myöhässä! "Kuinka kirjallisuus on vaikuttanut käsitykseeni rakkaudesta?"
Olisi varmaan pitänyt kirjoittaa Jane Austenista. Kirjoitin kirjallisuuden arkkityypeistä, joihin olen niin kovin kiintynyt - Don Juan, Hamlet, Saatana. Ja rakas, rakas Lady of Shalott, kirjoitin hänestä pitkän pätkän! Olen tehnyt neidosta laulunkin. Ja kerroin, tietysti, sosiaalisista konventioista, ja mummostani, ja venäläisistä kaksoissisarista. Joko hyvä arvosana tai aiheen vierestä ja hylätty, kuten aina.
Perustelin kyllä, että kirjallisuus on saanut minut ymmärtämään rakkauden laajempana kuin vain kahden ihmisen välisenä romanttisena (ja usein eroottisena) tarpeena. Silmänkääntötemppuni saattaa jopa mennä läpi, mutta hauskaa sitä suunnitellessa joka tapauksessa oli...

Tähänkin aiheeseen liittyen, jatkan eilistä pohdintaa lahjoista ja vapaaehtoisuudesta ja uskontunnustuksista... ja hedonismista. Olen pohtinut näitä silloin tällöin ja tiedän, että moraaliopin kirjoittaminen on aina hippusen risqué - mutta se sujuu juuri nyt luonnostaan. Siispä asiaan.

Mikään tässä maailmassa ei ole pakollista, ja parhaiten tarkoitustaan toteuttavat ne ihmiset, jotka tekevät juuri sitä, mitä haluavat.

Tässä on tärkeä vivahde-ero: Jotkut tekevät, mitä haluavat. Toiset tekevät mitä sattuvat lystäämään. Tämä on väärin ymmärrettyä hedonismia, rinnastettavissa hihhuleihin jotka lukevat Raamattua uskoen joka sanan.

Hedonismin toteuttaminen sen ideaalimuodossa on haastavampaa kuin minkään uskonnon, sillä se vaatii jatkuvaa kyseenalaistamista ja itsetutkiskelua. Hedonistinen laskin on hurmaava idea jonka toteuttaminen ei käytännössä ole mahdollista, ja siksipä hedonisti joutuukin arvottamaan tekoja ja muokkaamaan omia elämänohjeitaan jatkuvasti. Hedonisti ottaa jumalan paikan universumissaan ja kantaa täyden vastuun itselleen. Altruismi ei yleensä ole niin kaukana hedonismista kuin kuvitellaan, sillä tuntiessaan itsensä ihminen oppii myös tiedostamaan muut päämäärinä, ei välineinä. Täten muiden tunteista tulee merkityksellisiä siinä missä omistakin.

Kauheinta on nähdä ihminen, joka pakottaa itsensä tekemään itselleen yhdentekeviä asioita vain siksi, että ne ovat “hienoja” tai “toivottuja” tai “pakollisia”. Siksi konventiot ovat vaarallisia ja ryhmähenki epäilyttävää – ne luovat hurskastelijoita ja pysyvästi tyytymättömiä ihmisiä. Ja yksilöitä, joilla kaikista muista lahjoistaan huolimatta ei ole todellista itsetuntemusta – rohkeutta rakastaa itsessään myös sitä puolta, jonka yleinen konsensus tuomitsee arvottomana tai moraalittomana. Häpeä on pahinta, mitä uskonto tai yhteiskunta voi ihmiselle antaa. (Heti kannoilla tuleekin sitten itsetietoinen häpeämättömyys. Kas, on niitäkin, jotka tekevät mitä lystäävät voidakseen tuntea itsensä paheellisiksi. Piruparat.)

La Belle au Boix Dormant

Olen aina tuntenut sympatiaa Prinsessa Ruususta kohtaan. Keijukummit antoivat pyhässä yksinkertaisuudessaan vastasyntyneelle kaksiteräisen miekan. Kauneus, viisaus, lempeys, pystyvyys, soiton ja laulun lahjat... Ihailtavia ominaisuuksia, joiden kehittämiseen tavalliset ihmiset käyttävät ihmisiän. Ilmaiseksi, vain sinulle, kun on niin hieno kattauskin näissä pidoissa.

Voiko edes satuprinsessa olla onnellinen tietoisena siitä, että hänen lahjakkuutensa on ylhäältä annettua? Maaginen kehä hänen ympärillään saa kaikki hänen hankkeensa onnistumaan, kansa saapuu kaukaa jumaloimaan keijun lahjoittamaa kauneutta, hovi hämmästelee prinsessan kykyä hallita täydellisesti soitin, jonka hän on nähnyt ensi kertaa samana iltapäivänä.
Kuuluuko lumoukseen lisätoimintona tyytymisen lahja, vai vaeltaako lahjakas kaunotar öisin puutarhassa miettien, miksi häneltä on riistetty vapaa tahto? Pohtiiko hän sitä tyttöä, joka olisi ollut ilman maagisesti annettuja kykyjään - olisiko hän kaunis? kyvykäs? ihailtu? rakastettu? ...laisinkaan? Perrault ei kerro sankarittaremme sielunelämästä paljoakaan, mutta ajattelen häntä aina omaan täydellisyyteensä kahlittuna piruparkana. "Why, this is Hell, nor am I out of it."

Itse tulisin hulluksi. Mutta minulla onkin fiksaatio vapaaseen tahtoon ja ihmisen haluun ylittää itsensä, tulla paremmaksi. Viimeaikaiset kohtaamiset ovat horjuttaneet tätä uskoa, totta kyllä, mutta se on yksi pylväistä jotka kannattelevat taivastani. Muotoilen uskontunnustukseni uudelleen: Uskon siihen, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla luontainen halu ymmärtää aina enemmän, oppia aina uutta, tehdä itsestään viisaampi ja maailmastaan rikkaampi. Henkilökohtaiset preferenssit määrittelevät suunnan, johon halu kohdistetaan, mutta sen määrä on vakio. Oma, ylivilkas mielenlaatuni vaikuttaa - kenties paljonkin - ajatteluuni... Tyytyminen on niin kauhean surullista!

Thursday, March 16, 2006

Similia similibus...

"The Devil, having nothing else to do,
Went off to tempt my Lady Poltagrue.
My Lady, tempted by a private whim,
To his extreme annoyance - tempted him."

Voi herra isä! Kaikenlaista sitä sattuu kohdalle. Monenlaisten ihmisten seurassa on tultu kaikenlaisia hämäryyksiä höpistyä ja kullakin on varmaan oma käsityksensä hyvistä ja huonoista puolistani, mutta tänään sain ensimmäisen kerran tietooni, että minua on luultu tyhmäksi! Tai ei tyhmäksi niinkään, mutta infantiiliksi, tiedostamattomaksi, yksinkertaiseksi, naiiviksi…

Inspiroiduin tapauksesta niin paljon, että päätin hahmotella...

Neljä askelta hedelmättömään egoismiin!

1. Jos jonkin ominaisuuden suhteen kilpailukykyinen yksilö kävelee vastaan, sitä verrataan heti paikalla itseen ja yritetään päihittää kilpailija.

2. Jos kilpailija ei ole päihitettävissä kyseisen ominaisuuden puitteissa, aletaan vähätellä kilpailijaa muiden, ominaisuuteen liittymättömien asioiden perusteella.

3. Kun nämä vähättelyn mahdollistavat muotoseikat on löydetty, niihin turvaudutaan (jos ei opponentille päin naamaa, niin ainakin omassa päässä) aina, kun uhataan jäädä tappiolle. Aiheeseen liittyvää keskustelua vältetään ankarasti ja kilpailijan sanomisia pohditaan mahdollisimman pinnallisesti ja mielellään ulkoasiallisten puutteiden valossa.

4. Jos tämä ei anna mielenrauhaa, aletaan vähätellä itse ominaisuuden merkitystä.

Paitsi, että toimintamalli on pirun naurettava ja hedelmätön, se osoittaa myös huonoa logiikkaa ja on siten ankarasti rangaistavissa. Semminkin, jos se voi tuoda älykkään ihmisen päätelmään “Lauran äly on kyllä ylivertainen, mutta tyttö on kauhean naiivi, kun on 19 ja sitäpaitsi innostuu kaikenlaisista uusista asioista… Kyllä kokemuksen tuoma kyynisyys jalostaa siitä ihan hyvän… joskus.” (Jos puutteeni olisivat näin banaaleja, olisin hypännyt junan alle silkasta turhautumisesta jo aikapäiviä sitten. "Ylivertaisen älyni" johdattamana.)

Perhana. Kestän kyllä kritiikkiä, mutta en tyhjänpäiväistä tai aiheen vierestä löydettyä. Minulla on useita arkoja kohtia, mutta niiden paikallistaminen ja ymmärtäminen vaatii hienosyisempää ymmärtämystä, jonka syntymisen ylläkuvailtu kilpailutilanne estää. Oma erinomaisuus on kyllä loistojuttu ja tarpeettomat alemmuuskompleksit ihan söpöjä, mutta oikeasti...!?

"And if I laugh at any mortal thing,
T'is that I may not weep..."

-Byron: Don Juan

Tuesday, March 14, 2006

Diem perdidi

Kirjoitusten jälkeen ajattelin ottaa lomaa.

Lukulomaa.

Tänään olen todella hukannut päivän.
Vastahan se oli tässä!?
Ja mistä olen oppinut näin paljon latinaa?
T'is very strange...

Monday, March 13, 2006

Damætas

In law an infant, and in years a boy,
In mind a slave to every vicious joy;
From every sense of shame and virtue wean’d,
In lies an adept, in deceit a fiend;
Vers’d in hypocrisy, while yet a child;
Fickle as wind, of inclinations wild;
Woman his dupe, his heedless friend a tool;
Old in the world, though scarcely broke from school;
Damætas ran through all the maze of sin,
And found the goal, when others just begin:
Ev’n still conflicting passions shake his soul,
And bid him drain the dregs of Pleasure’s bowl;
But, pall’d with vice, he breaks his former chain,
And what was once his bliss appears his bane.

-Lord Byron

Vanha värssy, soinut monta päivää päässäni. Ynnä Cowboys from Hell. Syytä en ole vielä ihan paikallistanut... Poistin edellisen sitaatin joksikin aikaa koska se teki minut surulliseksi. Mutta olkoon. Veden seisottaminen ei ole synti, se on vain mautonta.

Hämmästyttävä päivä tänään. Syöksyin ainekirjoitukseen hiukan myöhässä kolmen banaanin ja suklaalevyn kanssa huomatakseni, että tämän vuoden teemana oli kieli ja sen muutokset. Minulla on aina onnea kokeissa. Unohdin pröystäillä yleissivistykselläni (olen viime aikoina oppinut hillitsemään luontaista rönsyilyäni, hyvässä ja pahassa) ja otteeni saattoi olla hiukan huumorintajuton (jäämiä parin päivän turhautumista), mutta olin tyytyväinen tekstiini poispäin kävellessäni kun vielä muistin siitä jotakin. Se on varmaan hyvä merkki. A dieu.

Uupuneiden ja särkyisten aivoriihi iltapäivällä silkkaa taikaa - kompetenssi on kummallinen sana.

Tuesday, March 07, 2006

Liisa, kostonenkeli

"Their dread Commander. He, above the rest/In shape and gesture proudly eminent,/Stood like a tower. His form had yet not lost/All her original brightness, nor appeared/Less than Archangel ruined, and th' excess/Of glory obscured... ...Darkened so, yet shone/Above them all th' Archangel: but his face/Deep scars of thunder had intrenched, and care/Sat on his faded cheek, but under brows/Of dauntless courage, and considerate pride/Waiting revenge. Cruel his eye, but cast/Signs of remorse and passion... "
-Milton: Paradise Lost ( I, 589-)

Vähän androgyyni, aika hurjana. Huomattavan paljon langenneen enkelin näköä. En arvannut, että Liisasta saisi näin pelottavan! Blogger valittaa html-virhettä. Jos kuva ei näy, se johtuu sitten siitä. En osaa korjata, toivoton teknikko...

Friday, March 03, 2006

Puh, puuhaa...

...jos jonkinlaista. Olen juossut hulluna ympäriinsä, hoitanut asioita, soittanut puheluita, vienyt ja tehnyt kuvia, toiminut mallina, kummastellut toimittajia, keksinyt oikeita projekteja oikeille ihmisille, lohduttanut ystäviä, suudellut tyttöjä, halaillut poikia, käynyt keikalla, räpännyt Hevikaraokessa, opiskellut, syönyt ulkona, hengaillut kirjaston liepeillä, juonut kahvia, polttanut tupakkaa, selvittänyt tenttiepäselvyyksiä, haukkunut opoja, panikoinut, hihitellyt, suutahtanut, ilahtunut, palaveroinut, loukkaantunut, inspiroitunut ja itkenyt sekä turhautuneisuuttani että myötätunnosta...
Tukkaani on kähmitty, poveeni on itketty, hameeni alle on ujutettu käsi, minut on yritetty parittaa ja pöydässäni on tapeltu.

Mutta mikään tästä ei tunnu kauhean tärkeältä.

Parasta on, kun löydän tahdon sanoa "Ei Nyt" kaikelle ja kaikille, vaihdan kotikimonon päälle, keitän hehkuviiniä, laitan Bachin soimaan, vaiennan puhelimen ja käperryn samettinojatuoliin lukemaan ja kirjoittamaan. Rauha on löydettävä, jos jotain aikoo tehdä. Kahdeksan tunnin jälkeen olen saanut aivot päälle ja elämä tuntuu humalluttavan ihanalta. Äärettömän kiitollinen omasta kodista. Nyt on oikein hyvä.